<![CDATA[Vihreä Lohikäärme - Kaikki huoneet]]> http://keskustelu.kontu.info/ Sun, 26 May 2013 08:19:56 +0000 MyBB <![CDATA[Marlon Brando]]> http://keskustelu.kontu.info/Marlon_Brando Sat, 25 May 2013 21:08:37 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Marlon_Brando (Nämä ovat suomenkielisen Wikipedian tietoja.)
Itse en ole kvin paljoa Brandon elokuvia seurannut, mutta isäni puheista ja netistä olen muodostanut sellaisen käsityksen, että kyseessä oli yksi elokuvamaailman merkkinimisitä. Enkä nyt lähde arvioimaan hyviä tai huonoja näyttelijöitä tai elokuvia, koska siitä saisi niikseesn tullessa oman keskusteunsa aikaan.]]> (Nämä ovat suomenkielisen Wikipedian tietoja.)
Itse en ole kvin paljoa Brandon elokuvia seurannut, mutta isäni puheista ja netistä olen muodostanut sellaisen käsityksen, että kyseessä oli yksi elokuvamaailman merkkinimisitä. Enkä nyt lähde arvioimaan hyviä tai huonoja näyttelijöitä tai elokuvia, koska siitä saisi niikseesn tullessa oman keskusteunsa aikaan.]]> <![CDATA[Sielunkehrääjä - suomalainen scifi/fantasia-elokuva ja sen taidenäyttely 2013]]> http://keskustelu.kontu.info/Sielunkehr%C3%A4%C3%A4j%C3%A4_-_suomalainen_scifi_fantasia-elokuva_ja_sen_taiden%C3%A4yttely_2013 Tue, 14 May 2013 23:18:18 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Sielunkehr%C3%A4%C3%A4j%C3%A4_-_suomalainen_scifi_fantasia-elokuva_ja_sen_taiden%C3%A4yttely_2013 [Kuva: sielunkehraaja.jpg]

Lainaus:Sielunkehrääjä (K-12) on tulevaisuuden Etelä-Suomeen noin tuhannen vuoden päähän sijoittuva eeppinen post-apokalyptinen tieteis-/fantasiaelokuva. Ihminen on tuhonnut itsensä ja suuren osan Maasta. Eläimet ja uudet lajit ovat nousseet raunioiden ja tuhkan keskeltä planeetan herroiksi. Tarina kulkee ajassa maailmankaikkeuden synnystä Maan viimeisiin päiviin ja uuden ajan sarastukseen.

Elokuva on mytologinen, runollinen ja unenomainen matka luonnon ja raunioiden sielunmaisemiin. Maan todellisuus, muistot, unet, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa. Ne kehräävät elämän ja kuoleman haurasta lankaa uudessa maailmassa, jossa osa kasveista ja eläimistöstä on säästynyt tuholta. Uusia lajejakin on kehittynyt. Luonto pyrkii selviytymään Maan rippeiden keskellä – ja jotain ihmeellistä on tapahtumassa.

Arvioitu ensi-ilta: kevät 2014.

Kotisivut: http://www.jukkaeronen.com/sielunkehraaja
Blogi: http://www.facebook.com/soulweaverfilm

Elokuvan lisäksi Sielunkehrääjä on kokonainen fantasiamaailma johon liittyvä monitaiteellinen näyttely on Hangon kaupungintalon galleriassa kesäkuussa 2013.
Näyttely on avoinna 4.6. – 23.6.2013. Ma–pe 10–19, la-su 12–17. Osoite: Raatihuoneentori 5, 10900 Hanko. Tervetuloa!
Linkki näyttelyn Facebook-tapahtumasivuun.
Näyttelyjuliste.

Esillä on tulossa olevan elokuvan ensimmäiset noin 10 minuuttia, valokuvia, piirustuksia, maalauksia, grafiikkaa, installaatioita, musiikkia, julisteita, maailman karttoja, runoja, novellinäyte ym.
[Kuva: photo4.jpg]

Elokuvan ja sen maailman metsät, rauniot ja myyttiset paikat perustuvat oikeisiin kohteisiin Etelä-Suomessa, joihin voi täten itsekin käydä tutustumassa paikan päällä karttojen avulla. Elokuvan julkaisuihin liittyy myös fiktiivistä runokieltä.

[Kuva: map_south_of_finland_m.jpg]]]> [Kuva: sielunkehraaja.jpg]

Lainaus:Sielunkehrääjä (K-12) on tulevaisuuden Etelä-Suomeen noin tuhannen vuoden päähän sijoittuva eeppinen post-apokalyptinen tieteis-/fantasiaelokuva. Ihminen on tuhonnut itsensä ja suuren osan Maasta. Eläimet ja uudet lajit ovat nousseet raunioiden ja tuhkan keskeltä planeetan herroiksi. Tarina kulkee ajassa maailmankaikkeuden synnystä Maan viimeisiin päiviin ja uuden ajan sarastukseen.

Elokuva on mytologinen, runollinen ja unenomainen matka luonnon ja raunioiden sielunmaisemiin. Maan todellisuus, muistot, unet, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa. Ne kehräävät elämän ja kuoleman haurasta lankaa uudessa maailmassa, jossa osa kasveista ja eläimistöstä on säästynyt tuholta. Uusia lajejakin on kehittynyt. Luonto pyrkii selviytymään Maan rippeiden keskellä – ja jotain ihmeellistä on tapahtumassa.

Arvioitu ensi-ilta: kevät 2014.

Kotisivut: http://www.jukkaeronen.com/sielunkehraaja
Blogi: http://www.facebook.com/soulweaverfilm

Elokuvan lisäksi Sielunkehrääjä on kokonainen fantasiamaailma johon liittyvä monitaiteellinen näyttely on Hangon kaupungintalon galleriassa kesäkuussa 2013.
Näyttely on avoinna 4.6. – 23.6.2013. Ma–pe 10–19, la-su 12–17. Osoite: Raatihuoneentori 5, 10900 Hanko. Tervetuloa!
Linkki näyttelyn Facebook-tapahtumasivuun.
Näyttelyjuliste.

Esillä on tulossa olevan elokuvan ensimmäiset noin 10 minuuttia, valokuvia, piirustuksia, maalauksia, grafiikkaa, installaatioita, musiikkia, julisteita, maailman karttoja, runoja, novellinäyte ym.
[Kuva: photo4.jpg]

Elokuvan ja sen maailman metsät, rauniot ja myyttiset paikat perustuvat oikeisiin kohteisiin Etelä-Suomessa, joihin voi täten itsekin käydä tutustumassa paikan päällä karttojen avulla. Elokuvan julkaisuihin liittyy myös fiktiivistä runokieltä.

[Kuva: map_south_of_finland_m.jpg]]]> <![CDATA[Luetaanko jotain?]]> http://keskustelu.kontu.info/Luetaanko_jotain Tue, 14 May 2013 21:13:17 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Luetaanko_jotain ]]> ]]> <![CDATA[Tolkien-Trivia 125]]> http://keskustelu.kontu.info/Tolkien-Trivia_125 Wed, 08 May 2013 00:20:00 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Tolkien-Trivia_125 Tolkien-Trivia 125:n kysymykset perustuvat JRRT:n kirjaan Silmarillion. Jokaisesta oikeasta vastauksesta yksi piste. Miinuspisteitä ei jaeta, ellei toisin mainita.

Vastaukset tähän threadiin spoiler-tagilla piilotettuna. Vastausaikaa umpeutuu ensi viikon maanantaina kello 20:00.

1. Ketä valaria tai valieria seuraavat kuvaukset kuvaavat parhaiten:
a) Ardassa hänen ilonaan ovat tuulet ja pilvet ja kaikki ilman alat, syvyydestä korkeuteen, Ardan Verhon äärilaidoilta ruohossa puhaltavaan henkäykseen.
b) Hän rakastaa kaikkea mikä kasvaa maassa ja kaiken kasvavan lukemattomat muodot hän pitää mielessään, ammoisten ikimetsien suuret puut, kiviä peittävä sammal ja mullassa kihisevä salainen elämä ovat alati hänen ajatuksissaan.
c) Hän metsästää hirviöitä ja petoja ja hän iloitsee hevosista ja koirista; ja kaikkia puita hän rakastaa, ja siksi häntä kutsutaan nimellä Aldaron, ja sindar kutsuvat häntä nimellä Tauron, se on Metsien Herra.
d) Hän rakastaa peuroja ja ne seuraavat häntä kun hän kulkee erämaassa; mutta hän juoksee niitä nopeammin, hän kiitää kuin nuoli ja tuuli tuivertaa hänen hiuksissaan.

2. Mitä/Ketä olivat/ovat Telperion ja Laurelin?
a) Fëanturi, henkien herrat.
b) Valinorin Kaksi Puuta.
c) Vardan vasalleja.
d) Aurinko ja Kuu.

3. Milloin heräsivät ihmiset Hildórienin maassa Keski-Maan itälaidalla?
a) Sinä yönä, jona Varda piirsi taivaalle seitsemän mahtavan tähden kruunun, Valacircan, Valarin sirpin.
b) Päivänä, jona Melkor tuomittiin vankeuteen kolmeksi ajaksi Mandosin linnan tyrmään.
c) Kun Kuu ensi kertaa nousi.
d) Kun Aurinko ensi kertaa nousi.

4. Millä seuraavista nimistä kääpiöitä kutsuttiin? (Jokaisesta oikeasta vaihtoehdosta +1 pistettä, väärästä -1 pistettä.)
a) gonnhirrim
b) niphredil
c) naugrim
d) nivrim

5. Mihin Fëanor haudattiin hänen kohdattuaan loppunsa Dor Daedolothin rajoilla Morgothin maassa?]]> Tolkien-Trivia 125:n kysymykset perustuvat JRRT:n kirjaan Silmarillion. Jokaisesta oikeasta vastauksesta yksi piste. Miinuspisteitä ei jaeta, ellei toisin mainita.

Vastaukset tähän threadiin spoiler-tagilla piilotettuna. Vastausaikaa umpeutuu ensi viikon maanantaina kello 20:00.

1. Ketä valaria tai valieria seuraavat kuvaukset kuvaavat parhaiten:
a) Ardassa hänen ilonaan ovat tuulet ja pilvet ja kaikki ilman alat, syvyydestä korkeuteen, Ardan Verhon äärilaidoilta ruohossa puhaltavaan henkäykseen.
b) Hän rakastaa kaikkea mikä kasvaa maassa ja kaiken kasvavan lukemattomat muodot hän pitää mielessään, ammoisten ikimetsien suuret puut, kiviä peittävä sammal ja mullassa kihisevä salainen elämä ovat alati hänen ajatuksissaan.
c) Hän metsästää hirviöitä ja petoja ja hän iloitsee hevosista ja koirista; ja kaikkia puita hän rakastaa, ja siksi häntä kutsutaan nimellä Aldaron, ja sindar kutsuvat häntä nimellä Tauron, se on Metsien Herra.
d) Hän rakastaa peuroja ja ne seuraavat häntä kun hän kulkee erämaassa; mutta hän juoksee niitä nopeammin, hän kiitää kuin nuoli ja tuuli tuivertaa hänen hiuksissaan.

2. Mitä/Ketä olivat/ovat Telperion ja Laurelin?
a) Fëanturi, henkien herrat.
b) Valinorin Kaksi Puuta.
c) Vardan vasalleja.
d) Aurinko ja Kuu.

3. Milloin heräsivät ihmiset Hildórienin maassa Keski-Maan itälaidalla?
a) Sinä yönä, jona Varda piirsi taivaalle seitsemän mahtavan tähden kruunun, Valacircan, Valarin sirpin.
b) Päivänä, jona Melkor tuomittiin vankeuteen kolmeksi ajaksi Mandosin linnan tyrmään.
c) Kun Kuu ensi kertaa nousi.
d) Kun Aurinko ensi kertaa nousi.

4. Millä seuraavista nimistä kääpiöitä kutsuttiin? (Jokaisesta oikeasta vaihtoehdosta +1 pistettä, väärästä -1 pistettä.)
a) gonnhirrim
b) niphredil
c) naugrim
d) nivrim

5. Mihin Fëanor haudattiin hänen kohdattuaan loppunsa Dor Daedolothin rajoilla Morgothin maassa?]]> <![CDATA[League of Legends]]> http://keskustelu.kontu.info/League_of_Legends Sat, 04 May 2013 23:49:07 +0300 http://keskustelu.kontu.info/League_of_Legends ) League of Legends on DotA:n pohjalta rakennettu maksuton moninpeli, jossa pelaajat kontrolloivat yhtä sankaria eli championia ja taistelevat kartan voitosta. Yhdessä kartassa voi pelata maksimissaan 10 pelaajaa, 1-5 per puoli, kaksi puolta. Kaikilla championeilla on omat kykynsä, taktiikkansa ja combonsa ja kussakin pelissä championeille voi ostaa erilaisia esineitä, joilla vahvistetaan championia monin eri tavoin sen nimenomaisen pelin ajan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/League_of_Legends <-- Tuossa on "raaka" linkki wikipedian sivulle pelistä.

Kiinnostuneet ilmoittakaa ja peliä tuntemattomat, tutkikaa ihmeessä ja kyselkää!

http://www.leagueoflegends.com/ <-- Tuossa on linkki itse pelin sivustolle, josta voit rekisteröityä ja josta pelin voi ladata koneelle.

http://signup.leagueoflegends.com/?ref=5...0968867461 <-- Tässä on sitten vielä oma referral-linkkini, mutta ei ole mikään pakko klikata sisään siitä jos ei halua. (En halua missään nimessä olla sellainen "postaan reflinkin mahdollisimman monelle foorumille ja ahdistelen ihmisiä sillä."-tyylinen henkilö.)

Suosittelen vahvasti, että mahdollisimman moni kiinnostunut tutustuu aiheeseen. LoLlissa championeilla on mahtava lore ympärillään ja itse pelin ympärillä on suuri yhteisö ja pelissä järjestetään mittavia netissä lähetettäviä kansainvälisiä turnauksia, joissa todelliset ammattilaiset ottaa mittaa toisistaan ja voittajille on tarjolla mainetta ja mammonaa. Tutustukaa!! Hymy

Ja vielä pööö toisen kerran. Hymy]]> ) League of Legends on DotA:n pohjalta rakennettu maksuton moninpeli, jossa pelaajat kontrolloivat yhtä sankaria eli championia ja taistelevat kartan voitosta. Yhdessä kartassa voi pelata maksimissaan 10 pelaajaa, 1-5 per puoli, kaksi puolta. Kaikilla championeilla on omat kykynsä, taktiikkansa ja combonsa ja kussakin pelissä championeille voi ostaa erilaisia esineitä, joilla vahvistetaan championia monin eri tavoin sen nimenomaisen pelin ajan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/League_of_Legends <-- Tuossa on "raaka" linkki wikipedian sivulle pelistä.

Kiinnostuneet ilmoittakaa ja peliä tuntemattomat, tutkikaa ihmeessä ja kyselkää!

http://www.leagueoflegends.com/ <-- Tuossa on linkki itse pelin sivustolle, josta voit rekisteröityä ja josta pelin voi ladata koneelle.

http://signup.leagueoflegends.com/?ref=5...0968867461 <-- Tässä on sitten vielä oma referral-linkkini, mutta ei ole mikään pakko klikata sisään siitä jos ei halua. (En halua missään nimessä olla sellainen "postaan reflinkin mahdollisimman monelle foorumille ja ahdistelen ihmisiä sillä."-tyylinen henkilö.)

Suosittelen vahvasti, että mahdollisimman moni kiinnostunut tutustuu aiheeseen. LoLlissa championeilla on mahtava lore ympärillään ja itse pelin ympärillä on suuri yhteisö ja pelissä järjestetään mittavia netissä lähetettäviä kansainvälisiä turnauksia, joissa todelliset ammattilaiset ottaa mittaa toisistaan ja voittajille on tarjolla mainetta ja mammonaa. Tutustukaa!! Hymy

Ja vielä pööö toisen kerran. Hymy]]> <![CDATA[Aaron & Alex (pieni novellinpätkä)]]> http://keskustelu.kontu.info/Aaron_Alex_%28pieni_novellinp%C3%A4tk%C3%A4%29 Fri, 03 May 2013 16:28:48 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Aaron_Alex_%28pieni_novellinp%C3%A4tk%C3%A4%29
* * *

Tuossa se nyt on. Ja tulee olemaan seuraavan vuoden ajan… Aaron katseli kiukkuisen tuimasti vastakkaisella seinustalla, vierassängyssä kirjavan päiväpeitteen päällä lepäävää mietteliästä hahmoa. Poika näpytteli tasaiseen tahtiin pientä miniläppäriään kirjoittaessaan viestiä perheelleen, kauas toiselle puolen maapalloa. Niin, poika oli vaihto-oppilas, ja joidenkin kummallisten sattumusten kautta päässyt juuri tähän perheeseen majoittumaan. Aaronille tämä ei ollut mikään mieluisa asia, ja hän oli kynsin hampain yrittänyt saada vanhempiaan viimeisen vuoden ajan muuttamaan suunnitelmia ottaa vaihto-oppilas perheeseen. Hän ei ollut halunnut ketään vierasta henkilöä heidän perheeseensä lusimaan, varsinkaan kokonaiseksi vuodeksi. Ei sen jälkeen, kun hän menetti isoveljensä viime kesänä traagisessa onnettomuudessa…
Nyt äiti ja isä halusivat Aaronin olevan ystävä ja veli tässä vieraassa maassa ja syrjäkylässä, jonne tuo vieras poika oli joutunut. Hienoa! Sen lisäksi, että saapui Australiasta asti tänne Suomen peräkylille, poika joutui vielä kaupungin sijaan keskelle ei mitään, kuten Aaron asian hienovaraisesti ilmaisi. Täällä metsän keskellä ei ollut hänen mielestään mitään elämisen arvoista. Kylälle hän pääsi onneksi kymmenessä minuutissa mopolla kavereiden luokse, mutta nyt luultavasti sekin olisi mahdotonta, sillä äiti ja haluaisivat, että hän olisi tämän uuden pojan, Alexin kanssa koko ajan, ja ottaisi hänet mukaan kavereitaan tapaamaan. No way! Aaron kierähti ympäri sängyssä tuskaillessaan ajatusta, ja syvä huokaisu rikkoi huoneessa pitkään vallinneen hiljaisuuden. Alex liikahti sängyllä, ja loi epävarman, varovaisen katseen uuteen veljeensä. Hän oli kahden päivän aikana oppinut jo, ettei suomi-veli ollut kovin puheliasta sorttia, eikä muuten sosiaalinen ja puhelias Alex oikein tiennyt, kuinka lähestyä Aaroni oikealla tavalla. Aaron tuijotti kattoa. Kumpikin vaistosi huoneessa vallitsevan jännittyneen tilan, joka hermostutti Alexia, mutta Aaronin pää kaipasi pikaista purkautumista ja tuulettumista. Hän oli räjähdystilassa.

- Are you allright? Alex kysyi ystävälliseen sävyyn. Hän olisi niin mielellään halunnut jutella ja tutustua Aaroniin paremmin, mutta tämän yleinen olemus pisti vieraan perääntymään. Kyllä hän ymmärsi, että vieraan ihmisen tuleminen yhtäkkiä saman katon alle saattoi olla joillekin alkuun uhkaava tilanne, mutta hän halusi tehdä Aaronille selväksi, ettei hän aikonut saati tahtonut olla hänelle minkäänlainen uhka tai kilpailija.
- I’m fine… Aaron mutisi niin hiljaa, että Alex sai terästää korviaan ymmärtääkseen suomi-veljensä vastauksen. Aaron ei ollut kovin lahjakas kielten opiskelussa, eikä näiden lukeminen koulussa kiinnostanut häntä paskan vertaa. Tässäkin kohtaa hänen vanhempansa olivat pitäneet vaihto-oppilaan ottamista hyvänä tapana auttaa poikaansa löytämään uutta intoa opiskeluun ja auttaa häntä parantaa englanninkieltään.

Alex hyväksyi vastauksen pienellä nyökkäyksellä, ja keskittyi jälleen kirjoittamaan kuulumisiaan facebook-tunnukselleen. Aaron kuunteli kuin transsissa näpyttelyä, ja käänsi vaivihkaa kylkeään varovasti, nähdäkseen tuon pellavapäisen aussi-pojan sängyllä. Kaiken kiukkuisuuden keskellä Aaron oli kuitenkin utelias, ja tarkasteli poikaa kiinnostuneena. Mutta kuitenkin niin salassa, ettei Alex sitä huomaisi. Aussi-poika oli häntä vuoden vanhempi, noin 18-vuotias high school-opiskelija Wollongongin kaupungista Australian itärannikolta. Hän ei ollut kovin pitkä, arviolta 170 cm, ja todella hoikkakuntoinen. Vaaleat, lyhyet ja pörröiset hiukset jatkuivat niskaan asti ulottuvaksi takapiiskaksi. Valkoinen, tiukkalinjainen paita korosti pojan luisevaa kehoa; alaselkä kaartui pienelle kaarelle, peppu oli pieni ja tiukan oloinen tummanharmaissa farkuissa. Alex ei ollut niin vankkarunkoinen, mitä miehet yleensä olivat, vaan hänessä oli enemmän naisellista siroutta, vaikkei häntä voinut kuitenkaan naiseksi sanoa. Aaron antoi silmiensä vaeltaa varkain pojan vartalolla, painaen samalla mieleensä jokaisen muodon, mutkan ja merkin, samalla kun tarkkaili, ettei hänen aikeitaan huomattaisi.
Aaron käänsi katseensa pojasta takaisin valkoiseen kattoon, ja yritti unohtaa äskeiset ajatuksensa. Yhtäkkiä ajatus toisen pojan katselusta puistatti häntä, vaikka he olivat kaveriporukassa aina katselleet muita ihmisiä samalla tavalla, sekä poikia että tyttöjä. Se oli luonnollista vertailua ja ympäristön tarkkailua. Väistämättä mieleen palasi kuitenkin kuva Tumpista, Aaronin urheilija-isoveljestä, joka oli aina ollut hänen ja nuoremman pikkuveljen idoli ja esikuva. Kaikkien tyttöjen päiväunien kohde, ehkä maailman upeimman kropan omistava mies, jonka Aaron tunsi. Tumppi pelasi aikoinaan jääkiekkoa ja jalkapalloa sekä treenasi aktiivisesti myös vapaa-ajallaan. Lisäksi veli oli ollut aina hyvin kiltti ja reilu sekä pikkuveljiään, että muita ihmisiä kohtaan, ei ollut koskaan kiusannut ketään ja ollut aina kannustamassa nuorempiaan. He olivat aina olleet Aaronin kanssa hyvin läheisiä.
Tumppi oli aina ollut perheen ja suvun suuri toivo ja kultapoika, josta kaikki toivoivat tulevan jonain päivänä suuri ammattiurheilija. Hän sai kaiken aina ensimmäisenä ja enemmänkin, mutta kahden kesken Tumppi oli aina naureskellut Aaronille tästä lelliskelystä. Ei hän välittänyt siitä suuresta sankarin roolista ja maineesta, saati niistä lukuisista palkinnoista ja lahjoista, mitä sukulaiset aina hänelle kantoivat kotiin milloin minkäkin voiton tai saavutuksen ansiosta. Tumppi ei ollut mikään itseään täynnä oleva kusipää, vaan epäitsekäs, empaattinen ja kärsivällinen. Hän oli hyvin lahjakas opiskelija, ja sen sijaan, että hän olisi lähtenyt toiselle paikkakunnalle parempitasoiseen lukioon opiskelemaan, hän päätti jäädä tänne syrjäkylälle pieneen lukioon, vaikka vanhemmat sitä vastustivatkin. Tumppi vain totesi, että hänen elämänsä – eli tyttöystävä, kaverit ja tietenkin Aaron – olivat täällä, eikä hän halunnut erota heistä vielä. Viime keväänä hän teki historiaa lukion arvosanojen osalta, ja kirjoitti parhaimmat mahdolliset arvosanat. Kesän alussa pidettiin isot lakkiaisjuhlat, jossa oli koko heidän sukunsa mukana, eikä Tumppi meinannut millään saada omaa rauhaa juhlahumun keskellä. Äiti ja isä olivat niin innoissaan ensimmäisestä pojastaan, joka oli kirjoittanut ylioppilaaksi ja vieläpä loistavin arvosanoin. He olivat maksaneet esikoisen keväällä autokoulun, ja nyt tämä sai valmistujaislahjana oman auton. Juhlaillan hämäränä iltana Tumppi oli lopulta kaapannut Aaronin mukaansa kaiken härdellin keskeltä, ja he ajoivat läheiselle järvenrannalle katsomaan nousevaa kuutamoa. Vanhanmallin Nissanissa oli uusittu poppikoneisto, joka pauhasi täysillä heidän kuunnellessaan Bon Jovia. Koko metsä ja järvi raikasi heidän ympärillään, ja veljekset lauloivat mukana. It’s my life, it’s now or never. I ain’t gonna life forever, I just wanna live while I’m alive. Lopulta he vain istuivat autossa hiljaa omissa oloissaan. Myöhemmin yön pimetessä he siirtyivät ulos, Aaron poltti yhden röökin ja veljekset hyppäsivät istumaan konepellin päälle katselemaan tähtitaivasta.

- Kai sä tiedät, että mä rakastan sua aina? Tumppi kysyi yllättäen ja tarttui Aaronin käteen
katsoessaan samalla nuorempaa. Aaron hätkähti kysymykselle, mutta vastasi mietteliään oloisella päännyökäytyksellä.
- Koulu on nyt ohi, ja mun olis tarkotus lähteä kohti omaa elämää. Mun on pakko valita joko oma ura tai teidän väliltä, mutta mä en haluaisi luopua sustakaan, broidi, Tumpin värisevä ääni sai puheeseen ikävän ja pelottavan häivähdyksen. Aaron mietti, yrittikö veli nieleskellä kyyneliä, vai oliko hänellä ikäviä uutisia luvassa. – Mutta menen mä minne tahansa, niin sä olet aina tervetullut mun luo, milloin vain. Ymmärräthän sä sen?
- Joo, Aaron vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen epäröivästi. Tumppi ei aiemmin ollut kuulostanut
tällaiselta, ja tilanteen huomioon ottaen veljen sanat saivat hänet varautumaan vielä odottavaa isompaa asiaa kohtaan. Aaron tiesi, että Tumpilla olisi sydämellään jotain isompaakin, jota hän ei vain saanut sanotuksi suoraan. Kyllä kotona oli ollut puhetta esikoisen jatko-opinnoista ja muista tulevaisuudensuunnitelmista, mutta sen tarkemmin ne olivat Aaronilta menneet aivan ohi. Ammattiurheilijan uraa veli oli haaveillut, mutta…
- Susta tulee vielä taitava skeittaaja, kun jaksat vaan harjoitella ahkerasti, Tumppi totesi pitkän ja
raskaan hiljaisuuden päätteeksi. - Yks paskan hailee, mitä mutsi ja faija ajattelevat sun harrastuksesta, mutta jos se on sun intohimos, niin anna mennä vain! Mää ainakin olen susta todella ylpeä. Sä olet todella taitava skeittaaja. Älä ikinä luovuta unelmies edessä, lupaa se mulle!

My hearts is like an open highway, like Frankie said, “I did it my way”. I just wanna live while I’m alive, ‘Cause it’s my life! Myöhemmin samana kesänä Aaron päätyi oman isoveljensä hautajaisiin, tämän osuessa autollaan hirveen pimeällä tiellä. Tumppi oli ollut hakemassa kavereitaan kylältä bileistä, eivätkä he olleet ehtineet reagoimaan pimeässä yhtäkkiä auton eteen hypänneeseen hirveen. Veli kuoli silmänräpäyksessä.

* * *

Muutamat kyyneleet nousivat Aaronin silmiin, hänen muistellessaan viime kesää. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei edes pieni niiskutus rikkonut. Aaron pyyhkäisi nopeasti kasvonsa hupparin hihaan, ja yritti lopettaa itkemisen siihen pisteeseen. Hän ei ollut vielä reilun vuoden aikana päässyt eroon surusta Tumppia kohtaan, eikä tämä uusi ”perheenjäsen” auttanut asiaa yhtään, sillä Alex muistutti todella paljon Tumppia, paitsi että tämä oli urheilijanuorukaista paljon luisevampi. Ja lyhyempi. Silti heissä oli todella paljon samaa näköä, heillä oli jopa samanlaiset silmät, pienet, kapeat ja tummat. Alex olisi voinut hyvin olla kuin ilmetty Tumppi, jos tämä olisi ollut pidempi ja enempi lihasta. Näinä parina ensimmäisenä päivänä, mitä aussi-veli oli ehtinyt heillä asustamaan, Aaron ei ollut sopeutunut yhdennäköisyyteen, ja siitä hän kehitteli uuden syyn inhota tuota tunkeilijaa lukuisten muiden syiden jatkoksi. Ehkä tuo harvinainen yhdennäköisyys olikin vain harvinaisen hyvä sattuma, eikä Alex voinut yhdennäköisyydelle mitään suomi-veljensä edesmenneen isoveljen kanssa.
Monikin asia puistatti Aaronia tässä vaihto-oppilasjutussa heidän kohdallaan: he asuivat normaalikokoisessa omakotitalossa, jossa pojilla oli kaksi makuuhuonetta yläkerrassa, yksi isompi ja pienempi. Tumppi oli saanut asua yksin omassa huoneessaan, olihan hän perheen vanhin poika ja etuoikeutettu siihen. Aaron ja nuorempi veli Tino jakoivat tämän isomman makuuhuoneen keskenään, mikä oli Aaronille ihan ok asia siihen asti, kunnes vierashuoneeksi muutettu Tumpin huone ei kelvannutkaan vanhempien mielestä aussi-veljelle makuuhuoneeksi, vaan kaikki kolme poikaa haluttiin mahduttaa yhteen samaan huoneeseen. Ja ihan vain sen takia, ettei Alex tuntisi oloaan alussa yksinäiseksi, ja hänellä olisi samalla seuraa pojista. Isä oli siten rakentanut veljeksille kerrossängyn, ja vierashuoneesta oli tuotu yksi kapea sänky huoneen toiselle laidalle Alexia varten. Aaron selvisi vielä jotenkuten Tinon kaltaisen, murrosiän uhovaiheessa olevan pikkupennun kanssa samassa huoneessa, mutta että hän joutuisi huoneessa ollessaan katselemaan koko ajan tätä uutta kaveria, ei sopinut hänelle alkuunkaan. Hän oli päättänyt koko vaihto-oppilasasiasta kuultuaan ja aussi-veljen tulon varmistumisesta asti olla piittaamatta tästä ylimääräisestä ihmisestä kodissaan. Hän ei kaivannut tänne ketään uutta hahmoa. Ja nyt hän joutuisi jakamaan huoneensa, kotinsa, osan tavaroistaan ja jopa oman aikansa tämän epämieluisan ihmisen kanssa.

* * *
]]>
* * *

Tuossa se nyt on. Ja tulee olemaan seuraavan vuoden ajan… Aaron katseli kiukkuisen tuimasti vastakkaisella seinustalla, vierassängyssä kirjavan päiväpeitteen päällä lepäävää mietteliästä hahmoa. Poika näpytteli tasaiseen tahtiin pientä miniläppäriään kirjoittaessaan viestiä perheelleen, kauas toiselle puolen maapalloa. Niin, poika oli vaihto-oppilas, ja joidenkin kummallisten sattumusten kautta päässyt juuri tähän perheeseen majoittumaan. Aaronille tämä ei ollut mikään mieluisa asia, ja hän oli kynsin hampain yrittänyt saada vanhempiaan viimeisen vuoden ajan muuttamaan suunnitelmia ottaa vaihto-oppilas perheeseen. Hän ei ollut halunnut ketään vierasta henkilöä heidän perheeseensä lusimaan, varsinkaan kokonaiseksi vuodeksi. Ei sen jälkeen, kun hän menetti isoveljensä viime kesänä traagisessa onnettomuudessa…
Nyt äiti ja isä halusivat Aaronin olevan ystävä ja veli tässä vieraassa maassa ja syrjäkylässä, jonne tuo vieras poika oli joutunut. Hienoa! Sen lisäksi, että saapui Australiasta asti tänne Suomen peräkylille, poika joutui vielä kaupungin sijaan keskelle ei mitään, kuten Aaron asian hienovaraisesti ilmaisi. Täällä metsän keskellä ei ollut hänen mielestään mitään elämisen arvoista. Kylälle hän pääsi onneksi kymmenessä minuutissa mopolla kavereiden luokse, mutta nyt luultavasti sekin olisi mahdotonta, sillä äiti ja haluaisivat, että hän olisi tämän uuden pojan, Alexin kanssa koko ajan, ja ottaisi hänet mukaan kavereitaan tapaamaan. No way! Aaron kierähti ympäri sängyssä tuskaillessaan ajatusta, ja syvä huokaisu rikkoi huoneessa pitkään vallinneen hiljaisuuden. Alex liikahti sängyllä, ja loi epävarman, varovaisen katseen uuteen veljeensä. Hän oli kahden päivän aikana oppinut jo, ettei suomi-veli ollut kovin puheliasta sorttia, eikä muuten sosiaalinen ja puhelias Alex oikein tiennyt, kuinka lähestyä Aaroni oikealla tavalla. Aaron tuijotti kattoa. Kumpikin vaistosi huoneessa vallitsevan jännittyneen tilan, joka hermostutti Alexia, mutta Aaronin pää kaipasi pikaista purkautumista ja tuulettumista. Hän oli räjähdystilassa.

- Are you allright? Alex kysyi ystävälliseen sävyyn. Hän olisi niin mielellään halunnut jutella ja tutustua Aaroniin paremmin, mutta tämän yleinen olemus pisti vieraan perääntymään. Kyllä hän ymmärsi, että vieraan ihmisen tuleminen yhtäkkiä saman katon alle saattoi olla joillekin alkuun uhkaava tilanne, mutta hän halusi tehdä Aaronille selväksi, ettei hän aikonut saati tahtonut olla hänelle minkäänlainen uhka tai kilpailija.
- I’m fine… Aaron mutisi niin hiljaa, että Alex sai terästää korviaan ymmärtääkseen suomi-veljensä vastauksen. Aaron ei ollut kovin lahjakas kielten opiskelussa, eikä näiden lukeminen koulussa kiinnostanut häntä paskan vertaa. Tässäkin kohtaa hänen vanhempansa olivat pitäneet vaihto-oppilaan ottamista hyvänä tapana auttaa poikaansa löytämään uutta intoa opiskeluun ja auttaa häntä parantaa englanninkieltään.

Alex hyväksyi vastauksen pienellä nyökkäyksellä, ja keskittyi jälleen kirjoittamaan kuulumisiaan facebook-tunnukselleen. Aaron kuunteli kuin transsissa näpyttelyä, ja käänsi vaivihkaa kylkeään varovasti, nähdäkseen tuon pellavapäisen aussi-pojan sängyllä. Kaiken kiukkuisuuden keskellä Aaron oli kuitenkin utelias, ja tarkasteli poikaa kiinnostuneena. Mutta kuitenkin niin salassa, ettei Alex sitä huomaisi. Aussi-poika oli häntä vuoden vanhempi, noin 18-vuotias high school-opiskelija Wollongongin kaupungista Australian itärannikolta. Hän ei ollut kovin pitkä, arviolta 170 cm, ja todella hoikkakuntoinen. Vaaleat, lyhyet ja pörröiset hiukset jatkuivat niskaan asti ulottuvaksi takapiiskaksi. Valkoinen, tiukkalinjainen paita korosti pojan luisevaa kehoa; alaselkä kaartui pienelle kaarelle, peppu oli pieni ja tiukan oloinen tummanharmaissa farkuissa. Alex ei ollut niin vankkarunkoinen, mitä miehet yleensä olivat, vaan hänessä oli enemmän naisellista siroutta, vaikkei häntä voinut kuitenkaan naiseksi sanoa. Aaron antoi silmiensä vaeltaa varkain pojan vartalolla, painaen samalla mieleensä jokaisen muodon, mutkan ja merkin, samalla kun tarkkaili, ettei hänen aikeitaan huomattaisi.
Aaron käänsi katseensa pojasta takaisin valkoiseen kattoon, ja yritti unohtaa äskeiset ajatuksensa. Yhtäkkiä ajatus toisen pojan katselusta puistatti häntä, vaikka he olivat kaveriporukassa aina katselleet muita ihmisiä samalla tavalla, sekä poikia että tyttöjä. Se oli luonnollista vertailua ja ympäristön tarkkailua. Väistämättä mieleen palasi kuitenkin kuva Tumpista, Aaronin urheilija-isoveljestä, joka oli aina ollut hänen ja nuoremman pikkuveljen idoli ja esikuva. Kaikkien tyttöjen päiväunien kohde, ehkä maailman upeimman kropan omistava mies, jonka Aaron tunsi. Tumppi pelasi aikoinaan jääkiekkoa ja jalkapalloa sekä treenasi aktiivisesti myös vapaa-ajallaan. Lisäksi veli oli ollut aina hyvin kiltti ja reilu sekä pikkuveljiään, että muita ihmisiä kohtaan, ei ollut koskaan kiusannut ketään ja ollut aina kannustamassa nuorempiaan. He olivat aina olleet Aaronin kanssa hyvin läheisiä.
Tumppi oli aina ollut perheen ja suvun suuri toivo ja kultapoika, josta kaikki toivoivat tulevan jonain päivänä suuri ammattiurheilija. Hän sai kaiken aina ensimmäisenä ja enemmänkin, mutta kahden kesken Tumppi oli aina naureskellut Aaronille tästä lelliskelystä. Ei hän välittänyt siitä suuresta sankarin roolista ja maineesta, saati niistä lukuisista palkinnoista ja lahjoista, mitä sukulaiset aina hänelle kantoivat kotiin milloin minkäkin voiton tai saavutuksen ansiosta. Tumppi ei ollut mikään itseään täynnä oleva kusipää, vaan epäitsekäs, empaattinen ja kärsivällinen. Hän oli hyvin lahjakas opiskelija, ja sen sijaan, että hän olisi lähtenyt toiselle paikkakunnalle parempitasoiseen lukioon opiskelemaan, hän päätti jäädä tänne syrjäkylälle pieneen lukioon, vaikka vanhemmat sitä vastustivatkin. Tumppi vain totesi, että hänen elämänsä – eli tyttöystävä, kaverit ja tietenkin Aaron – olivat täällä, eikä hän halunnut erota heistä vielä. Viime keväänä hän teki historiaa lukion arvosanojen osalta, ja kirjoitti parhaimmat mahdolliset arvosanat. Kesän alussa pidettiin isot lakkiaisjuhlat, jossa oli koko heidän sukunsa mukana, eikä Tumppi meinannut millään saada omaa rauhaa juhlahumun keskellä. Äiti ja isä olivat niin innoissaan ensimmäisestä pojastaan, joka oli kirjoittanut ylioppilaaksi ja vieläpä loistavin arvosanoin. He olivat maksaneet esikoisen keväällä autokoulun, ja nyt tämä sai valmistujaislahjana oman auton. Juhlaillan hämäränä iltana Tumppi oli lopulta kaapannut Aaronin mukaansa kaiken härdellin keskeltä, ja he ajoivat läheiselle järvenrannalle katsomaan nousevaa kuutamoa. Vanhanmallin Nissanissa oli uusittu poppikoneisto, joka pauhasi täysillä heidän kuunnellessaan Bon Jovia. Koko metsä ja järvi raikasi heidän ympärillään, ja veljekset lauloivat mukana. It’s my life, it’s now or never. I ain’t gonna life forever, I just wanna live while I’m alive. Lopulta he vain istuivat autossa hiljaa omissa oloissaan. Myöhemmin yön pimetessä he siirtyivät ulos, Aaron poltti yhden röökin ja veljekset hyppäsivät istumaan konepellin päälle katselemaan tähtitaivasta.

- Kai sä tiedät, että mä rakastan sua aina? Tumppi kysyi yllättäen ja tarttui Aaronin käteen
katsoessaan samalla nuorempaa. Aaron hätkähti kysymykselle, mutta vastasi mietteliään oloisella päännyökäytyksellä.
- Koulu on nyt ohi, ja mun olis tarkotus lähteä kohti omaa elämää. Mun on pakko valita joko oma ura tai teidän väliltä, mutta mä en haluaisi luopua sustakaan, broidi, Tumpin värisevä ääni sai puheeseen ikävän ja pelottavan häivähdyksen. Aaron mietti, yrittikö veli nieleskellä kyyneliä, vai oliko hänellä ikäviä uutisia luvassa. – Mutta menen mä minne tahansa, niin sä olet aina tervetullut mun luo, milloin vain. Ymmärräthän sä sen?
- Joo, Aaron vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen epäröivästi. Tumppi ei aiemmin ollut kuulostanut
tällaiselta, ja tilanteen huomioon ottaen veljen sanat saivat hänet varautumaan vielä odottavaa isompaa asiaa kohtaan. Aaron tiesi, että Tumpilla olisi sydämellään jotain isompaakin, jota hän ei vain saanut sanotuksi suoraan. Kyllä kotona oli ollut puhetta esikoisen jatko-opinnoista ja muista tulevaisuudensuunnitelmista, mutta sen tarkemmin ne olivat Aaronilta menneet aivan ohi. Ammattiurheilijan uraa veli oli haaveillut, mutta…
- Susta tulee vielä taitava skeittaaja, kun jaksat vaan harjoitella ahkerasti, Tumppi totesi pitkän ja
raskaan hiljaisuuden päätteeksi. - Yks paskan hailee, mitä mutsi ja faija ajattelevat sun harrastuksesta, mutta jos se on sun intohimos, niin anna mennä vain! Mää ainakin olen susta todella ylpeä. Sä olet todella taitava skeittaaja. Älä ikinä luovuta unelmies edessä, lupaa se mulle!

My hearts is like an open highway, like Frankie said, “I did it my way”. I just wanna live while I’m alive, ‘Cause it’s my life! Myöhemmin samana kesänä Aaron päätyi oman isoveljensä hautajaisiin, tämän osuessa autollaan hirveen pimeällä tiellä. Tumppi oli ollut hakemassa kavereitaan kylältä bileistä, eivätkä he olleet ehtineet reagoimaan pimeässä yhtäkkiä auton eteen hypänneeseen hirveen. Veli kuoli silmänräpäyksessä.

* * *

Muutamat kyyneleet nousivat Aaronin silmiin, hänen muistellessaan viime kesää. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei edes pieni niiskutus rikkonut. Aaron pyyhkäisi nopeasti kasvonsa hupparin hihaan, ja yritti lopettaa itkemisen siihen pisteeseen. Hän ei ollut vielä reilun vuoden aikana päässyt eroon surusta Tumppia kohtaan, eikä tämä uusi ”perheenjäsen” auttanut asiaa yhtään, sillä Alex muistutti todella paljon Tumppia, paitsi että tämä oli urheilijanuorukaista paljon luisevampi. Ja lyhyempi. Silti heissä oli todella paljon samaa näköä, heillä oli jopa samanlaiset silmät, pienet, kapeat ja tummat. Alex olisi voinut hyvin olla kuin ilmetty Tumppi, jos tämä olisi ollut pidempi ja enempi lihasta. Näinä parina ensimmäisenä päivänä, mitä aussi-veli oli ehtinyt heillä asustamaan, Aaron ei ollut sopeutunut yhdennäköisyyteen, ja siitä hän kehitteli uuden syyn inhota tuota tunkeilijaa lukuisten muiden syiden jatkoksi. Ehkä tuo harvinainen yhdennäköisyys olikin vain harvinaisen hyvä sattuma, eikä Alex voinut yhdennäköisyydelle mitään suomi-veljensä edesmenneen isoveljen kanssa.
Monikin asia puistatti Aaronia tässä vaihto-oppilasjutussa heidän kohdallaan: he asuivat normaalikokoisessa omakotitalossa, jossa pojilla oli kaksi makuuhuonetta yläkerrassa, yksi isompi ja pienempi. Tumppi oli saanut asua yksin omassa huoneessaan, olihan hän perheen vanhin poika ja etuoikeutettu siihen. Aaron ja nuorempi veli Tino jakoivat tämän isomman makuuhuoneen keskenään, mikä oli Aaronille ihan ok asia siihen asti, kunnes vierashuoneeksi muutettu Tumpin huone ei kelvannutkaan vanhempien mielestä aussi-veljelle makuuhuoneeksi, vaan kaikki kolme poikaa haluttiin mahduttaa yhteen samaan huoneeseen. Ja ihan vain sen takia, ettei Alex tuntisi oloaan alussa yksinäiseksi, ja hänellä olisi samalla seuraa pojista. Isä oli siten rakentanut veljeksille kerrossängyn, ja vierashuoneesta oli tuotu yksi kapea sänky huoneen toiselle laidalle Alexia varten. Aaron selvisi vielä jotenkuten Tinon kaltaisen, murrosiän uhovaiheessa olevan pikkupennun kanssa samassa huoneessa, mutta että hän joutuisi huoneessa ollessaan katselemaan koko ajan tätä uutta kaveria, ei sopinut hänelle alkuunkaan. Hän oli päättänyt koko vaihto-oppilasasiasta kuultuaan ja aussi-veljen tulon varmistumisesta asti olla piittaamatta tästä ylimääräisestä ihmisestä kodissaan. Hän ei kaivannut tänne ketään uutta hahmoa. Ja nyt hän joutuisi jakamaan huoneensa, kotinsa, osan tavaroistaan ja jopa oman aikansa tämän epämieluisan ihmisen kanssa.

* * *
]]> <![CDATA[Jos Silmarillion olisi elokuva]]> http://keskustelu.kontu.info/Jos_Silmarillion_olisi_elokuva Sat, 27 Apr 2013 21:41:38 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Jos_Silmarillion_olisi_elokuva Veikkaan, että sujuisi, mutta herran asuinpaikka ei ole lähelläkään Uutta-Seelantia.
Entä mitähän sellaisesta vaihtoehdosta tulisi, jos kuvitellaankin, että PJ ohjaisikin kuvitellun Silmarillion-leffan, ja esittäisi itse jonkin osan elokuvassa? Vika on vain siinä, että minun silmissän hra Jackson muistuttaaa pikemminkin hyvinsyönyttä hobittia kuin haltiaa.Veikeä hymy]]> Veikkaan, että sujuisi, mutta herran asuinpaikka ei ole lähelläkään Uutta-Seelantia.
Entä mitähän sellaisesta vaihtoehdosta tulisi, jos kuvitellaankin, että PJ ohjaisikin kuvitellun Silmarillion-leffan, ja esittäisi itse jonkin osan elokuvassa? Vika on vain siinä, että minun silmissän hra Jackson muistuttaaa pikemminkin hyvinsyönyttä hobittia kuin haltiaa.Veikeä hymy]]> <![CDATA[The Miitti 2013! 18.7.-21.7., varaa kalenterista tilaa NYT!]]> http://keskustelu.kontu.info/The_Miitti_2013%21_18_7_-21_7_%2C_varaa_kalenterista_tilaa_NYT%21 Fri, 26 Apr 2013 15:44:54 +0300 http://keskustelu.kontu.info/The_Miitti_2013%21_18_7_-21_7_%2C_varaa_kalenterista_tilaa_NYT%21 Aurinkoista kevättä rakkaimpani!
Ensi kesän The Miitti on järjestyksessään jo kahdestoista. Tervetulleita mukaan ovat niin Suomen Tolkien-seuran jäsenet kuin kaikki muutkin kontulaiset, eli Vihreään Lohikäärmeeseen rekisteröityneet. Osallistuminen ei siis vaadi seuran jäsenyyttä. Ikäraja on 14 vuotta (1999 syntyneet pääsevät mukaan), mutta tätä nuorempi voi myös tulla aikuisen kontulaisen sukulaisen seurassa.

Ajankohta on siis 18.7.-21.7.2013.
Miittipaikkana on tänäkin vuonna Miehikkälässä sijaitseva Lapjärven leirikeskus.
Osoite Lapjärventie 390, 49760 SUUR-MIEHIKKÄLÄ
Google Maps ei ainakaan tuntunut ihan ymmärtävän sijaintia, mutta pienen virtuaalimatkailun jälkeen löytää itsensä tällaisesta risteyksestä.

Majoitustiloja on 2, päärakennus (28 hlöä) ja saunapirtti (10 hlöä). Näistä paikoista 6 on varattu tänä vuonna järjestäjille. Lisäksi omilla patjoilla ym. makuuvarusteilla saa majoittua ylikin ko. määrän.
Majoitustiloissa on sängyt, patjat, viltit ja tyynyt, eli omat lakanat tarvitsee mukaan. Sisävessat ja peseytymistilat, keittiö kummassakin rakennuksessa. Eowynofmay kävi paikan päällä ja laittoi toiseen topikkiin kuviakin.

Mukaan on suositeltavaa siis ottaa:
-Sauna- ja uimatarvikkeet
-Hammasharja
-Lakanat
-Syötävää+naposteltavaa vähintään kolmeksi päiväksi (ota kuitenkin huomioon myös seuran tarjoamat ruokailut!)
-Pelejä (sisä- sekä ulkoversioita) ja leffoja
-Hyttysmyrkkyä
-Vähän käteistä rahaa on aina hyvä olla taskun pohjalla
-Positiivinen ja avoin miittihenki
-Vaatetusta kuumien päivien ja kylmien iltojen varalle
-Taskulamppu iltojen ja öidin pimeyteen
-Jonkun järjestäjän yhteystiedot, jotta esim. matkalla ilmenevistä ongelmista voi infota

Ilmoittautuminen ja maksaminen

Edellisvuosien tapaan saapumisvaihtoehtoja on kaksi; torstai tai perjantai.
Suomen Tolkien-seuran jäsenille miittimaksu on hieman alhaisempi. Saadaksesi alennus sinun tulee olla seuran jäsen ilmoittautumishetkellä.
Miittimaksu varmistuu hiukan myöhemmin, mutta liikkunee samoissa summissa kuin viime vuonna (35 euron molemmin puolin).

Maksu kattaa leirikeskuksen vuokran ja yhteiset ruokailut (iltapala perjantaina, aamupala, välipala, grillattavaa ja lettuja lauantaina ja aamupala sunnuntaina).

- Ilmoittautuminen alkaa 24.6.2012 klo 18:00 osoitteessa http://kontu.info/tapahtumat/
- Mukaan mahtuu järjestäjien lisäksi 45 miittiläistä, joista 32 ensimmäistä ovat oikeutettuja leirikeskuksen sänkypaikkaan. Loput osallistujat tuovat oman patjan, tyynyn ja peiton. (Mikäli oman patjan tuominen on vaikeaa/mahdotonta, yritä sopia jonkun toisen miittiläisen kanssa, jos sieltä liikenisi patja lainaan!)
- Maksun eräpäivä on 8.7.2012. Jos ilmoittautuu vasta eräpäivän jälkeen, maksaa heti.
- Hinnastot SELVIÄVÄT MYÖHEMMIN
- Maksut suoritetaan Suomen Tolkien-seuran tilille (Nordea FI95 2001 1800 0427 42). Laita maksun saajaksi Suomen Tolkien-seura ry ja käytä viitenumeroa, jonka sait ilmoittautumisen yhteydessä.
- Jos jäsenyysasioista on kysyttävää, ota yhteyttä jäsensihteeriin: jasensihteeri@suomentolkienseura.fi (tai yksityisviestitä Micco:lle)
- Jos miittimaksuasioista on kysyttävää, ota yhteyttä rahastonhoitajaan: rahastonhoitaja@suomentolkienseura.fi (tai yksityisviestitä Micco:lle)

- Varasijoista: Varasijoille mielivät ilmoittautuvat myös ilmoittautumiskaavakkeella. Maksuohjeet tulevat sähköpostiin jo valmiiksi jos paikka vaikka aukeaisikin. Paikan vapautuessa varalistan ensimmäiselle henkilölle laitetaan asiasta yksäriä ja hän maksaa ohjeiden mukaan normaalisti. Eräpäivän jälkeen ilmoittautuminen kaavakkeella ei onnistu, silloin ota yhteyttä Jasdriliin (tapahtumavastaava).
- Peruuttamisesta: Ennen eräpäivää 8.7. peruuttaville palautetaan miittimaksu. Eräpäivän jälkeen perutusta osallistumisesta veloitetaan täysi hinta. Ennen eräpäivää osallistumisensa voi perua vapaasti.
- Maksujen myöhästelystä: Eräpäivän jälkeen kaikki maksua maksamattomat henkilöt poistetaan miitistä eivätkä he voi enää osallistua tähän miittiin. He siirtyvät myös "miittiläisten mustalle listalle". Eli myöskään tuleviin seuran tapahtumiin ei ole asiaa ennenkuin vanha rästi on suoritettu. Maksujen kanssa otamme toki huomioon sen, että eräpäivänä maksetut maksut näkyvät tilillä muutaman päivän viiveellä.

HUOM. KAIKKI ALLE 18-VUOTIAAT!
Sääntöjen mukaan kaikilta ala-ikäisiltä osallistujilta vaaditaan vanhempien kirjallinen lupa tapahtumaan osallistumisesta.
Kun olet ilmoittautunut, tulosta vastuuvapautuskaavake, joka on periaatteessa käytännössä lupalappu vanhemmalta. Ota se mukaasi miittiin ja anna järjestäjälle. Jos et toimita sitä postitse tai ota sitä mukaasi miittiin, sinut voidaan poistaa tapahtumasta.

Tapahtuma noudattaa Suomen Tolkien-seuran miittisääntöjä. Säännöt luettavissa täältä. Jos tulee kysyttävää, järjestäjät vastaavat mielellään. Heihin saa yhteyden esim. yksityisviestillä, tapahtumavastaavalle voi laittaa myös sähköpostia tapahtumavastaava@suomentolkienseura.fi

Järjestäjät vuonna 2012 (muutoksia voi ilmetä):
Jasdril (tapahtumavastaava)
Jaamar (ohjelmavastaava)
Nova
Haltiamieli
Lehtokuusama (keittiövastaava)

Ohjelmaa voi suunnitella sille erikseen varatussa topikissa.

[kontu=osallistujat][/kontu]]]> Aurinkoista kevättä rakkaimpani!
Ensi kesän The Miitti on järjestyksessään jo kahdestoista. Tervetulleita mukaan ovat niin Suomen Tolkien-seuran jäsenet kuin kaikki muutkin kontulaiset, eli Vihreään Lohikäärmeeseen rekisteröityneet. Osallistuminen ei siis vaadi seuran jäsenyyttä. Ikäraja on 14 vuotta (1999 syntyneet pääsevät mukaan), mutta tätä nuorempi voi myös tulla aikuisen kontulaisen sukulaisen seurassa.

Ajankohta on siis 18.7.-21.7.2013.
Miittipaikkana on tänäkin vuonna Miehikkälässä sijaitseva Lapjärven leirikeskus.
Osoite Lapjärventie 390, 49760 SUUR-MIEHIKKÄLÄ
Google Maps ei ainakaan tuntunut ihan ymmärtävän sijaintia, mutta pienen virtuaalimatkailun jälkeen löytää itsensä tällaisesta risteyksestä.

Majoitustiloja on 2, päärakennus (28 hlöä) ja saunapirtti (10 hlöä). Näistä paikoista 6 on varattu tänä vuonna järjestäjille. Lisäksi omilla patjoilla ym. makuuvarusteilla saa majoittua ylikin ko. määrän.
Majoitustiloissa on sängyt, patjat, viltit ja tyynyt, eli omat lakanat tarvitsee mukaan. Sisävessat ja peseytymistilat, keittiö kummassakin rakennuksessa. Eowynofmay kävi paikan päällä ja laittoi toiseen topikkiin kuviakin.

Mukaan on suositeltavaa siis ottaa:
-Sauna- ja uimatarvikkeet
-Hammasharja
-Lakanat
-Syötävää+naposteltavaa vähintään kolmeksi päiväksi (ota kuitenkin huomioon myös seuran tarjoamat ruokailut!)
-Pelejä (sisä- sekä ulkoversioita) ja leffoja
-Hyttysmyrkkyä
-Vähän käteistä rahaa on aina hyvä olla taskun pohjalla
-Positiivinen ja avoin miittihenki
-Vaatetusta kuumien päivien ja kylmien iltojen varalle
-Taskulamppu iltojen ja öidin pimeyteen
-Jonkun järjestäjän yhteystiedot, jotta esim. matkalla ilmenevistä ongelmista voi infota

Ilmoittautuminen ja maksaminen

Edellisvuosien tapaan saapumisvaihtoehtoja on kaksi; torstai tai perjantai.
Suomen Tolkien-seuran jäsenille miittimaksu on hieman alhaisempi. Saadaksesi alennus sinun tulee olla seuran jäsen ilmoittautumishetkellä.
Miittimaksu varmistuu hiukan myöhemmin, mutta liikkunee samoissa summissa kuin viime vuonna (35 euron molemmin puolin).

Maksu kattaa leirikeskuksen vuokran ja yhteiset ruokailut (iltapala perjantaina, aamupala, välipala, grillattavaa ja lettuja lauantaina ja aamupala sunnuntaina).

- Ilmoittautuminen alkaa 24.6.2012 klo 18:00 osoitteessa http://kontu.info/tapahtumat/
- Mukaan mahtuu järjestäjien lisäksi 45 miittiläistä, joista 32 ensimmäistä ovat oikeutettuja leirikeskuksen sänkypaikkaan. Loput osallistujat tuovat oman patjan, tyynyn ja peiton. (Mikäli oman patjan tuominen on vaikeaa/mahdotonta, yritä sopia jonkun toisen miittiläisen kanssa, jos sieltä liikenisi patja lainaan!)
- Maksun eräpäivä on 8.7.2012. Jos ilmoittautuu vasta eräpäivän jälkeen, maksaa heti.
- Hinnastot SELVIÄVÄT MYÖHEMMIN
- Maksut suoritetaan Suomen Tolkien-seuran tilille (Nordea FI95 2001 1800 0427 42). Laita maksun saajaksi Suomen Tolkien-seura ry ja käytä viitenumeroa, jonka sait ilmoittautumisen yhteydessä.
- Jos jäsenyysasioista on kysyttävää, ota yhteyttä jäsensihteeriin: jasensihteeri@suomentolkienseura.fi (tai yksityisviestitä Micco:lle)
- Jos miittimaksuasioista on kysyttävää, ota yhteyttä rahastonhoitajaan: rahastonhoitaja@suomentolkienseura.fi (tai yksityisviestitä Micco:lle)

- Varasijoista: Varasijoille mielivät ilmoittautuvat myös ilmoittautumiskaavakkeella. Maksuohjeet tulevat sähköpostiin jo valmiiksi jos paikka vaikka aukeaisikin. Paikan vapautuessa varalistan ensimmäiselle henkilölle laitetaan asiasta yksäriä ja hän maksaa ohjeiden mukaan normaalisti. Eräpäivän jälkeen ilmoittautuminen kaavakkeella ei onnistu, silloin ota yhteyttä Jasdriliin (tapahtumavastaava).
- Peruuttamisesta: Ennen eräpäivää 8.7. peruuttaville palautetaan miittimaksu. Eräpäivän jälkeen perutusta osallistumisesta veloitetaan täysi hinta. Ennen eräpäivää osallistumisensa voi perua vapaasti.
- Maksujen myöhästelystä: Eräpäivän jälkeen kaikki maksua maksamattomat henkilöt poistetaan miitistä eivätkä he voi enää osallistua tähän miittiin. He siirtyvät myös "miittiläisten mustalle listalle". Eli myöskään tuleviin seuran tapahtumiin ei ole asiaa ennenkuin vanha rästi on suoritettu. Maksujen kanssa otamme toki huomioon sen, että eräpäivänä maksetut maksut näkyvät tilillä muutaman päivän viiveellä.

HUOM. KAIKKI ALLE 18-VUOTIAAT!
Sääntöjen mukaan kaikilta ala-ikäisiltä osallistujilta vaaditaan vanhempien kirjallinen lupa tapahtumaan osallistumisesta.
Kun olet ilmoittautunut, tulosta vastuuvapautuskaavake, joka on periaatteessa käytännössä lupalappu vanhemmalta. Ota se mukaasi miittiin ja anna järjestäjälle. Jos et toimita sitä postitse tai ota sitä mukaasi miittiin, sinut voidaan poistaa tapahtumasta.

Tapahtuma noudattaa Suomen Tolkien-seuran miittisääntöjä. Säännöt luettavissa täältä. Jos tulee kysyttävää, järjestäjät vastaavat mielellään. Heihin saa yhteyden esim. yksityisviestillä, tapahtumavastaavalle voi laittaa myös sähköpostia tapahtumavastaava@suomentolkienseura.fi

Järjestäjät vuonna 2012 (muutoksia voi ilmetä):
Jasdril (tapahtumavastaava)
Jaamar (ohjelmavastaava)
Nova
Haltiamieli
Lehtokuusama (keittiövastaava)

Ohjelmaa voi suunnitella sille erikseen varatussa topikissa.

[kontu=osallistujat][/kontu]]]> <![CDATA[Tolkien-trivia 124]]> http://keskustelu.kontu.info/Tolkien-trivia_124 Mon, 22 Apr 2013 18:43:00 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Tolkien-trivia_124 Sormustrivia (Tolkien-trivia 124)

Kuten otsikko kertoo, tällä kertaa on kyseessä sormus-aiheinen trivia. Kysymyksiä lähinnä mahtisormuksista. Yritin tehdä kysymyksistä aika helppoja, että triviaan tulisi edellistä enemmän osallistujia.

1. Mitä haltiasormuksista kutsuttiin myös Tulen sormukseksi? (1p.)

2. Mitä tapahtui, kun haltiasormuksen laittoi sormeensa? (1p.)

3. Mainitse Sormukselle niin monta nimeä kuin pystyt (max. 5p, vaikka nimiä mainitsisi enemmän).

4. Kuka takoi haltioiden Kolme sormusta? (1p.)

5. Mitä kääpiösormuksille tapahtui lopulta? (2p.)

6. Mikä kivi Vilyassa oli? (1p.)

7. Kuka antoi Naryan Gandalfille? (1p.)

8. Mitä vaikutuksia Sormuksella oli kantajaansa? (kolme asiaa) (max. 3p.)

9. Miksei Sauron saanut Sormuksia hallussaan pitäviä haltioita valtaansa? (1p.)

+ lisäkysymys (koska ei liity mahtisormuksiin): Kuka kantoi alun perin Barahirin sormusta? (1p.)

Maksimipistemäärä siis on 17 pistettä. Vastausaikaa on ensi viikon maanantaihin (29.4.) saakka. Onnea visaan!]]> Sormustrivia (Tolkien-trivia 124)

Kuten otsikko kertoo, tällä kertaa on kyseessä sormus-aiheinen trivia. Kysymyksiä lähinnä mahtisormuksista. Yritin tehdä kysymyksistä aika helppoja, että triviaan tulisi edellistä enemmän osallistujia.

1. Mitä haltiasormuksista kutsuttiin myös Tulen sormukseksi? (1p.)

2. Mitä tapahtui, kun haltiasormuksen laittoi sormeensa? (1p.)

3. Mainitse Sormukselle niin monta nimeä kuin pystyt (max. 5p, vaikka nimiä mainitsisi enemmän).

4. Kuka takoi haltioiden Kolme sormusta? (1p.)

5. Mitä kääpiösormuksille tapahtui lopulta? (2p.)

6. Mikä kivi Vilyassa oli? (1p.)

7. Kuka antoi Naryan Gandalfille? (1p.)

8. Mitä vaikutuksia Sormuksella oli kantajaansa? (kolme asiaa) (max. 3p.)

9. Miksei Sauron saanut Sormuksia hallussaan pitäviä haltioita valtaansa? (1p.)

+ lisäkysymys (koska ei liity mahtisormuksiin): Kuka kantoi alun perin Barahirin sormusta? (1p.)

Maksimipistemäärä siis on 17 pistettä. Vastausaikaa on ensi viikon maanantaihin (29.4.) saakka. Onnea visaan!]]> <![CDATA[Oliko Keski-Maassa hammaslääkäreitä?]]> http://keskustelu.kontu.info/Oliko_Keski-Maassa_hammasl%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reit%C3%A4 Sun, 21 Apr 2013 00:42:10 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Oliko_Keski-Maassa_hammasl%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reit%C3%A4 <![CDATA[Monk]]> http://keskustelu.kontu.info/Monk Sat, 20 Apr 2013 11:22:12 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Monk En oikein erään sarjan kahdessa viimeisessä osassa sivuosaa esittäneen sheriffin hahmosta, hän oli mielestäni liian agressiivinen hahmo sarjan muuten suhteellisen rauhallisten hahmojen joukossa vaikka konna olikin.
Toivon, että sarja kuvattaisiin joskus DVD:lle, sillä haluaisin katsoa yhtä monista suosikkisarjoistani vielä joskus.Hymy]]> En oikein erään sarjan kahdessa viimeisessä osassa sivuosaa esittäneen sheriffin hahmosta, hän oli mielestäni liian agressiivinen hahmo sarjan muuten suhteellisen rauhallisten hahmojen joukossa vaikka konna olikin.
Toivon, että sarja kuvattaisiin joskus DVD:lle, sillä haluaisin katsoa yhtä monista suosikkisarjoistani vielä joskus.Hymy]]> <![CDATA[Ajoneuvot ja -kortit]]> http://keskustelu.kontu.info/Ajoneuvot_ja_-kortit Sat, 13 Apr 2013 22:27:26 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Ajoneuvot_ja_-kortit <![CDATA[Mikä tai mitkä on/ovat lempielokuviasi ja miksi?]]> http://keskustelu.kontu.info/Mik%C3%A4_tai_mitk%C3%A4_on_ovat_lempielokuviasi_ja_miksi Fri, 12 Apr 2013 18:24:12 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Mik%C3%A4_tai_mitk%C3%A4_on_ovat_lempielokuviasi_ja_miksi
Minä esimerkiksi pidän Anna ystävämme-elokuvasta, jossa orpoa Anna Shirleytä esittää Megan Follows. Anna päätyy mutkien kautta Cuthbertin sisarusten (Colleen Dewhurst ja Richard Farnsworth) kasvatiksi, ja Annalle sattuu ja tapahtuu koko ajan jos jonkinlaisia kommelluksia. Elokuva perustuu kirjailia L.M. Mongomeryn kirjaan.
Lisäksi suosikkeihini ovat muutaman vuoden ajan kuuluneet japanilaisen Hayayo Myazakin piirretyt elokuvat, koska olen kiinnostunut japanin kielen opiskelusta, ja unelmani on paäästä joskus Japaniin.]]>
Minä esimerkiksi pidän Anna ystävämme-elokuvasta, jossa orpoa Anna Shirleytä esittää Megan Follows. Anna päätyy mutkien kautta Cuthbertin sisarusten (Colleen Dewhurst ja Richard Farnsworth) kasvatiksi, ja Annalle sattuu ja tapahtuu koko ajan jos jonkinlaisia kommelluksia. Elokuva perustuu kirjailia L.M. Mongomeryn kirjaan.
Lisäksi suosikkeihini ovat muutaman vuoden ajan kuuluneet japanilaisen Hayayo Myazakin piirretyt elokuvat, koska olen kiinnostunut japanin kielen opiskelusta, ja unelmani on paäästä joskus Japaniin.]]> <![CDATA[Rekisteröitymisvaikeuksia? "Tunnettu spammaaja"?]]> http://keskustelu.kontu.info/Rekister%C3%B6itymisvaikeuksia_%22Tunnettu_spammaaja%22 Thu, 11 Apr 2013 01:28:11 +0300 http://keskustelu.kontu.info/Rekister%C3%B6itymisvaikeuksia_%22Tunnettu_spammaaja%22
Tunnuksen luomiseksi lähetä sähköpostia Gmail-osoitteeseen vesa.piittinen ja kerro haluamasi käyttäjätunnus. Viestin otsikoksi käy "Tunnus Kontuun" tai vastaavaa.

Vastauksena saat sähköpostin, jossa annan uuden tunnuksesi salasanan. En lue sähköpostiani ihan jatkuvalla syötöllä, joten vastauksessa voi joskus kestää tovi aikaa. Ensimmäisen kirjautumisen yhteydessä salasana täytyy vaihtaa (ja todennäköisesti haluat ehdottomasti vaihtaa antamani salasanan, koska se tulee olemaan luokkaa "boromirkuolitosimoneenörkinnuoleen").]]>
Tunnuksen luomiseksi lähetä sähköpostia Gmail-osoitteeseen vesa.piittinen ja kerro haluamasi käyttäjätunnus. Viestin otsikoksi käy "Tunnus Kontuun" tai vastaavaa.

Vastauksena saat sähköpostin, jossa annan uuden tunnuksesi salasanan. En lue sähköpostiani ihan jatkuvalla syötöllä, joten vastauksessa voi joskus kestää tovi aikaa. Ensimmäisen kirjautumisen yhteydessä salasana täytyy vaihtaa (ja todennäköisesti haluat ehdottomasti vaihtaa antamani salasanan, koska se tulee olemaan luokkaa "boromirkuolitosimoneenörkinnuoleen").]]> <![CDATA[Nettipeleistä]]> http://keskustelu.kontu.info/Nettipeleist%C3%A4 Sat, 30 Mar 2013 23:54:47 +0200 http://keskustelu.kontu.info/Nettipeleist%C3%A4 <![CDATA[Brittisarjat/-leffat]]> http://keskustelu.kontu.info/Brittisarjat_-leffat Mon, 25 Mar 2013 13:58:26 +0200 http://keskustelu.kontu.info/Brittisarjat_-leffat
Minulle brittihuumori on tullut tutuksi jo lapsena kun katseltiin Pokka pitää ja Toinen jalka haudassa. Hyllystä löytyy pari kautta Jeeves and Woosteria ja tietysti on Monty Python ja Mr Bean josta pidin lapsena hirmuisesti. Tosin Mr Bean sai minulta aina hyvin suuret sympatiapisteet ja välillä olin oikeasti ihan todella surullinen pieni ihminen kun toinen tarkoittaa vain hyvää ja silti käy huonostiSurullinen Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Ainakin joskus. Sain kyseiseltä herralta myöskin trauman. En voinut vuosiin kuvitella syöväni simpukoita nähtyäni jakson jossa Mr Bean söi pilaantuneita simpukoita. Kerran elämässäni olen syönyt fishermanspien jossa oli simpukoita mutta edelleen olen vähän epäluuloinen niitä kohtaan.
Monty pythonin huumori iskee minuun kyllä. Lumberjack song ja Sir RobinSydän. Niissä on vaan jotakin vetoavaa. Sitä on hankala selittää. Näitä pitää vaan katsoa ja ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Mutta mistä tulee Monty Pythonin laulu Finland? Kun olen kysellyt niin kukaan ei tunnu tietävän. Se vain on.

Jos mennään vähän asiallisemman ohjelmatarjonnan puolelle niin Sydämen asialla on sarja jota olen nyt seurannut aika aktiivisesti. Sehän on moneen kertaan näytetty ja jaksoja sieltä ja täältä olen nähnyt mutta en ole ennen jaksanut seurata sarjaa säännöllisesti. Sarja jossa ei kannata olla sairaanhoitaja tai lääkäri sillä silloin todennäköisesti kuolee. Greegras on suosikkini ja parempi ja maanläheisempi kuin myöhemmin mukaan tuleva (ja hänen saappaansa täyttävä) Geoffrey Hughesin (Pokkapitää Onslow) esittämä hahmo jonka nimeä en nyt muista. Toinen kestosuosikki on autokorjaaja/hautausurakoitsija Bernie. Omalla hassulla tavallaan todella sympaattinen kaveri. Eritavalla hellyyttävä ja mukava hahmo kuin David. Iso ja tyhmä mutta herttainen hahmo.]]>
Minulle brittihuumori on tullut tutuksi jo lapsena kun katseltiin Pokka pitää ja Toinen jalka haudassa. Hyllystä löytyy pari kautta Jeeves and Woosteria ja tietysti on Monty Python ja Mr Bean josta pidin lapsena hirmuisesti. Tosin Mr Bean sai minulta aina hyvin suuret sympatiapisteet ja välillä olin oikeasti ihan todella surullinen pieni ihminen kun toinen tarkoittaa vain hyvää ja silti käy huonostiSurullinen Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Ainakin joskus. Sain kyseiseltä herralta myöskin trauman. En voinut vuosiin kuvitella syöväni simpukoita nähtyäni jakson jossa Mr Bean söi pilaantuneita simpukoita. Kerran elämässäni olen syönyt fishermanspien jossa oli simpukoita mutta edelleen olen vähän epäluuloinen niitä kohtaan.
Monty pythonin huumori iskee minuun kyllä. Lumberjack song ja Sir RobinSydän. Niissä on vaan jotakin vetoavaa. Sitä on hankala selittää. Näitä pitää vaan katsoa ja ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Mutta mistä tulee Monty Pythonin laulu Finland? Kun olen kysellyt niin kukaan ei tunnu tietävän. Se vain on.

Jos mennään vähän asiallisemman ohjelmatarjonnan puolelle niin Sydämen asialla on sarja jota olen nyt seurannut aika aktiivisesti. Sehän on moneen kertaan näytetty ja jaksoja sieltä ja täältä olen nähnyt mutta en ole ennen jaksanut seurata sarjaa säännöllisesti. Sarja jossa ei kannata olla sairaanhoitaja tai lääkäri sillä silloin todennäköisesti kuolee. Greegras on suosikkini ja parempi ja maanläheisempi kuin myöhemmin mukaan tuleva (ja hänen saappaansa täyttävä) Geoffrey Hughesin (Pokkapitää Onslow) esittämä hahmo jonka nimeä en nyt muista. Toinen kestosuosikki on autokorjaaja/hautausurakoitsija Bernie. Omalla hassulla tavallaan todella sympaattinen kaveri. Eritavalla hellyyttävä ja mukava hahmo kuin David. Iso ja tyhmä mutta herttainen hahmo.]]> <![CDATA[Tarina Hullusta Reppulista]]> http://keskustelu.kontu.info/Tarina_Hullusta_Reppulista Mon, 18 Mar 2013 10:38:29 +0200 http://keskustelu.kontu.info/Tarina_Hullusta_Reppulista
Tarina sijoittuu vuoteen 3108, 107 vuotta Bilbon jäähyväisjuhlan jälkeen. Kaikki tarinassa nimeltä mainitut hobitit Heppulia lukuun ottamatta ovat Tolkienin luomia henkilöitä.

Pohjustukseksi pätkä TSH:n luvusta Menneisyyden varjo:

“Herra Bilbo Reppulin toista katoamista puitiin Hobittilassa ja koko Konnussa vuosi ja päivä, ja se muistettiin vielä paljon kauemmin. Siitä tuli hobittilasten iltasatu; ja vähitellen Hullusta Reppulista, joka katosi ryminän ja leimauksen saattelemana ja palasi kulta- ja jalokivireppujen kanssa, tuli tarujen lempihahmo ja hän eli pitkään sen jälkeen kun kaikki todelliset tapahtumat olivat vaipuneet unhoon.”



Tarina Hullusta Reppulista


“Nyt pikkuväki nukkumaan! Tämä tarina ei ole sopiva herkille hobitinkorville.”

Hobittilasten tiivis ryhmä istui hievahtamatta paikoillaan. He olivat kuulleet tarinan monta kertaa ja tiesivät Heppulin aloittavan sen aina tuolla tavalla. Heppulin mielestä moinen aloitus viritti kuulijat sopivaan tunnelmaan ja loi vaikutelman, että läpituttu tarina olisi jännittävämpi kuin olikaan. Tunne siitä, että he olivat tekemässä jotain hieman kiellettyä ja uskaliasta, naulitsi hänen pienet kuulijansa paikoilleen ja takasi Heppulille kiitollisen yleisön. Kun kaiken kukkuraksi Minto Onkaloisen syntymäpäiväjuhlien kelpo tarjoilut takasivat Heppulille täyden vatsan, ei ilta oikeastaan olisi voinut olla parempi. Vanha Minto Onkaloinen oli elänyt jo pitempään kuin oli sopivaa kunnialliselle hobitille -ainakin tätä mieltä olivat hänen kunnialliset perijänsä. Juhlat olivatkin alkaneet hieman kireissä tunnelmissa, mutta kunnon ruoka ja juoma olivat tehneet tehtävänsä itse kunkin osalta. Heppuli huokaisi tyytyväisenä ja alkoi kertoa tarinaa Hullusta Reppulista.

Asuipa kerran, kauan sitten, kolossaan Hullu Reppuli.
Hän vilkas oli luonnoltaan ja utelias heppuli.

‘Heppuli’ oli Heppulin ihka itse keksimä sana, ja lapset rakastivat sitä. Siksi Heppulia kutsuttiinkin Heppuliksi. Hänen oikea nimensä oli Polo Pönkeli, mutta sitä harvat muistivat eikä Heppuli ainakaan tahtonut heitä siitä muistuttaa. Heppuli joutui tälläkin kertaa lausumaan ensimmäiset säkeet useampaan otteeseen, sillä lapset eivät koskaan kyllästyneet ‘utelias heppuli’ -kohtaan. He kikattivat ja huusivat “Uudestaan, uudestaan!”, kunnes Heppuli viimein heristi heille sormeaan. Suurin osa lapsista oli istunut kuuntelemassa Heppulia monet kerrat, ja he tiesivät hänen tapansa. Sormen heristäminen oli merkki vaieta, jotta tarina voisi jatkua. Heppuli puolestaan tiesi, että hänen versionsa Hullun Reppulin tarinasta oli paras kaikista. Toki oli edelleen elossa niitä, jotka väittivät muistavansa ‘oikean’ Hullun Reppulin ja hänen katoamistemppunsa -tai ainakin oli niitä, joiden tädin pikkuserkun isoäiti oli itse asiassa hyvin läheistä sukua Hobittilan Reppuleille ja tiesi paljon heikäläisten asioista. Heppulille oli samantekevää, oliko mitään Hullua Reppulia koskaan ollutkaan olemassa. Jos hän jotakin tiesi, niin ainakin sen, että hyvin kerrottu tarina oli kymmenen hataran muisteluksen arvoinen. Niin Heppuli jatkoi tarinaansa.

Vaan touhujansa seurasivat monet huolella;
hän usein kävi jopa Vuon väärällä puolella.
Hän tuttavuutta teki kera monien matkalaisten;
kääpiöiden, haltiain, ties minkä kummajaisten,
karmivien peikkojen ja kävelevien puiden;
ei liene ihme, että oli kummastuksena muiden!

Tässä vaiheessa Heppuli piti dramaattisen tauon ja antoi katseensa kiertää kuulijoidensa kasvoista kasvoihin. Hän totesi tyytyväisenä lasten haltioituneet ilmeet. Kävelevät puut olivat selvästi tehneet vaikutuksen. Heppuli oli erityisen ylpeä tästä viimeisimmästä lisäyksestään tarinaan; käveleviä puita ei joka Tonkelin tarinassa ollutkaan! Heppuli myhäili itsekseen. Hänen tämäniltainen yleisönsä oli mainio. Sen sijaan viime kuussa hän oli menettänyt hermonsa Holfast Tarhurin syntymäpäivillä. Holfastin pieni poika Harding oli osoittautunut sietämättömäksi kyselijäksi. Eikä poika ollut tyytynyt vain kyselemään, vaan hän oli keskeyttänyt koko ajan ja inttänyt, että Heppuli kertoi ihan väärin. Harding oli väittänyt, ettei Reppuli ollut hullu ensinkään, ja muuta yhtä typerää. Heppulille selvisi pian, ettei Mestari Samvaisin suvussa katsottu hyvällä hänen versiotaan Hullusta Reppulista. Yrittäessään selvittää (vain tunteakseen vihollisensa) heidän versionsa tarinasta Heppuli kuitenkin onnistui löytämään vain hajanaisia tarinan puolikkaita, joista jokainen kertoja piti mustasukkaisesti kiinni ainoana totuutena. Jääräpäinen yksimielisyys vallitsi ainoastaan siitä, ettei Reppuli ollut hullu. Jostain punaisesta kirjasta puhuttiin, mutta siinä vaiheessa Heppuli oli jo menettänyt mielenkiintonsa todettuaan vihollisen voimattomaksi hänen loistavan tarinankerrontansa edessä. Heppuli jatkoi.

Kerran sattui jotain, mitä tuskin moni arvaa.
Vaan annan vihjeen: siihen liittyy velhon partakarvaa!

Hobittilapset huudahtivat riemuissaan. Heppuli onnitteli itseään toisesta onnistuneesta lisäyksestä, mutta hätkähti samassa takaansa kuuluvaa kähisevää ääntä: “Minä muistan!”

Heppuli kääntyi nopeasti ympäri.
“Kas, vanha Eetu!” hän huudahti iloisesti, vaikka todellisuudessa oli kaikkea muuta kuin iloinen tuon vanhan kiusankappaleen ilmestymisestä. Jos Minto Onkaloinen olikin vanha, ei hänen ikävuosiensa määrästä voinut puhua samana päivänäkään kuin vanhan Eetun. Heppuli ei tiennyt, kuinka vanha hän todella oli, mutta epäili hänen jo uhkaavan Vanhan Tukin asemaa “vanhana” Tukina. Tuk oli Eetukin, Everard oikealta nimeltään. Kaiken säädyllisyyden mukaan hänen olisi pitänyt kuolla jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten, mutta hänpä itsepintaisesti kieltäytyi kuolemasta -ja katsoi ilmeisesti nyt asiakseen pilata Heppulin mainion illan. Heppuli muisteli kauhulla edellistä kertaa, jolloin Eetu oli sattunut paikalle hänen kertoessaan Hullusta Reppulista. Eetu oli alkanut jaaritella vanhoista asioista, jotka liittyivät (tai sitten eivät) Reppuliin ja tämän kuuluisaan katoamiseen. Epäonnistuttuaan vanhuksen puhetulvan vaientamisessa Heppuli oli ääntään korottaen jatkanut tarinaansa. Lasten huomio oli kuitenkin jakaantunut hänen ja Eetun kesken, sillä Eetun jorinat velhosta olivat saaneet lapset kiinnostumaan. Pian tuon illan jälkeen Heppuli oli lisännyt velhon omaan tarinaansa.

“Siellä oli ilotulitus. Se velho teki sen”, Eetu sanoi katsoen kaukaisuuteen. Heppuli kiristeli hampaitaan.
“Niin, minä olinkin juuri tulossa siihen.”

Tosi asiassa Heppulin tarinassa ei ollut ilotulitusta, mikä, kuten hän nyt tajusi, oli ratkaiseva puute. Hän huomasi, ettei enää ollut hobittilasten jakamattoman huomion kohde. Asialle oli tehtävä jotain ja pian.

“Kuulkaa!” Heppuli huusi. Lapset hätkähtivät ja kääntyivät taas katsomaan häntä. Heppuli ei tuhlannut hetkeäkään, vaan alkoi sopottaa nopeaan tahtiin:

PAMAUS! VÄLÄHDYS! Kesken kirkkaan päivän
katosi Reppuli jättäen jälkeensä vain savun häivän.
Jo siunailivat toiset kummallisia aikoja
ja syyksi moiseen epäilivät velhon taikoja.

“Sellaisia juhlia ei ole sen koommin nähtykään. Minä tanssin homppapomppaa nuoren Melilotin kanssa. Olin vielä poikanen itsekin, silloin sitä vielä jaksoi”, Eetu sanoi ja sai oitis hobittilasten katseet kääntymään puoleensa. Homppapomppa oli heidän mielestään jotain ennenkuulumattoman mielenkiintoista. Heppuli tunsi käsiensä hikoavan.
“Tehän jaksatte varsin hyvin edelleen”, Heppuli sanoi. Hänen äänensä kuulosti oudon kimeältä. Homppapomppa? Mitä ihmettä oli homppapomppa? Heppuli kirosi itseään ja sitten taas vanhaa Eetua. Hän korotti ääntään ja jatkoi tarinaansa pystymättä kääntämään katsettaan Eetun kumarasta hahmosta.

Niin Hullu Reppuli matkoihinsa suori
suuntanaan kaukomaan aarrevuori.
Vaan kauan häntä kuolleeksi luultiin,
ennen kuin kotiinsa palanneen kuultiin
mukanaan aarrearkkua monta,
se oli kerrassaan tavatonta!

Säkeistön loppua kohden Heppulin ääni muuttui kiihtymyksestä entistä kimeämmäksi. Hän tiesi, mitä nyt oli vääjäämättä tulossa.

Ja niin se tuli: “Se oli toisin päin.”

Heppuli kihisi raivosta. “Miten niin toisin päin?”

“Ensin oli aarre ja sitten katoaminen, niin se meni, hän vain katosi kesken kaiken -FIUUU- kuin maan nielemänä”, Eetu puhui kuin itsekseen, mutta joka ainoa pikku hobitti katsoa napitti häntä suu ammollaan. Että hän kehtaakin, Heppuli ajatteli. Fiuuu? Fiuuu?!? Heppuli oli äärettömän kateellinen siitä, ettei itse ollut keksinyt noin vangitsevaa ilmausta.
“Aarre ei voi olla ennen katoamista, siinä ei ole mitään järkeä”, Heppuli puuskahti. Hän ei voinut mitään itselleen, vaikka tiesikin kokemuksesta vanhuksen kanssa väittelemisen turhaksi.
“En minä siitä aarteesta sen kummemmin, tokko sitä oli olemassakaan, vaikka oli se kyllä vauras hobitti, se herra Reppuli. Sellaisia lahjojakin kun se antoi...”

Tämä alkoi olla liian paksua. Aarre oli oltava! Jokaisessa kunnon tarinassa oli aarre, ilman aarretta ei ollut mitään. Heppuli pihisi ja puhisi pystymättä saamaan sanaa suustaan.
“Sievä tyttö se Melilot, minä saatan hyvinkin tehdä siitä vaimon itselleni”, vanha Eetu sanoi yhtäkkiä. Se sai Heppulin viimein hieman tokenemaan. Hän päätti jättää mainitsematta, että Everard Tukin vaimo Melilot Rankkibuk oli kuollut kaksikymmentä vuotta sitten 103 vuoden soveliaassa iässä, ja jatkoi kuumeisesti tarinansa kertomista.

Oli Reppulin matka ollut täynnä vaaroja,
vuoria ja rotkoja ja oksanhaaroja,
ja kerrotaan että muutaman tovin
hän vietti jopa luona haltiahovin.

“Kyllä juu, se tunsi haltioita, tai niin ne puhuivat, tiedä sitten”, Eetu sanoi. “Mutta osa niistä lahjoista oli varmasti haltialahjoja tai ties mistä tuotuja, sellaisia ei ole nähtykään sen koommin...”
“Minulla on haltialahja!” huudahti silloin eräs pörröpäinen hobittilapsi ja heilutti kädessään omituista esinettä. Vanha Eetu käveli hitaasti lähemmäs, mutta Heppuli ehti ensin ja nappasi esineen lapsen kädestä.
“Tavallinen mathom”, hän tokaisi pyöriteltyään esinettä hetken käsissään. Se oli puinen ja selvästi siitä puuttui osia, jotka olivat luultavasti pudonneet vuosien varrella esineen kierrettyä hobitilta toiselle turhanpäiväisenä mathomina. Esineeseen oli myös kaiverrettu jotain. Heppuli osasi kyllä lukea, mutta vanhasta kaiverruksesta oli vaikea saada selvää. Hän oli melko varma, että siinä luki AASO. Sellainen ei koskaan tiennyt hyvää.

“Näitä! Juuri näitä siellä oli ja vaikka mitä muuta”, Eetu huudahti kumartuessaan tutkimaan esinettä Heppulin kädessä. Heppuli ei kyennyt ymmärtämään, miten vanhus saattoi edes nähdä esineen tihrusilmillään, mutta hänen pahimmat pelkonsa kävivät toteen Eetun seuraavan kommentin myötä: “Juu, niin on, siinä lukeekin se sama mitä minä muistan.”

Heppuli huomasi käsiensä tärisevän. “Siinä lukee AASO”, hän sanoi kireällä äänellä. Eetu katsoi ensimmäistä kertaa suoraan Heppuliin näyttäen siltä kuin olisi vasta nyt huomannut tämän olevan paikalla.
“Etkö sinä poika osaa lukea? LAAKSO siinä on, katso nyt vaikka itse.”
“Mitä se sitten muka tarkoittaa?” Heppuli kysyi ennen kuin onnistui estämään itseään. Eetu oli kuitenkin syventynyt taas tutkimaan esinettä eikä vaikuttanut kuulleen kysymystä. Heppuli työnsi esineen vanhuksen käteen ja kääntyi hämmentyneen yleisönsä puoleen. Hän avasi suunsa, mutta joutui pian sulkemaan sen. Lapset tuijottivat kyllä häntä, mutta tunnelma oli särkynyt. Heppuli ei enää edes muistanut, mihin oli tarinassaan jäänyt. Samassa yksi lapsista huudahti “FIUUU!”, jolloin yksi toisensa jälkeen muutkin innostuivat. “Ollaan homppapomppaa!” huusi toinen lapsi. Pian kaikki lapset kirmasivat hilpeästi kiljahdellen ympäriinsä jättäen hölmistyneen Heppulin kahdestaan vanhan Eetun kanssa.

“Odottakaa! En vielä edes päässyt lohikäärmeeseen asti!” Heppuli huusi epätoivoissaan lasten perään. Vain yksi lapsista kääntyi hetkeksi katsomaan Heppulia, mutta hyppelehti sitten tiehensä homppapomppaa hokien.

“Enää ei ole lohikäärmeitä”, vanha Eetu mutisi sormeillessaan edelleen omituista esinettä. Heppuli tuijotti häntä hetken silmät ymmyrkäisinä, kääntyi sitten kannoillaan ja poistui lähimpään majataloon miettimään, miten parhaiten saisi ilotulituksen, FIUUU:n ja homppapompan ujutettua Hullun Reppulin tarinaan.

Hän tuijotti alakuloisesti oluttuoppiaan ja huokaisi: “Ei ole lohikäärmeisiinkään enää luottaminen.”]]>
Tarina sijoittuu vuoteen 3108, 107 vuotta Bilbon jäähyväisjuhlan jälkeen. Kaikki tarinassa nimeltä mainitut hobitit Heppulia lukuun ottamatta ovat Tolkienin luomia henkilöitä.

Pohjustukseksi pätkä TSH:n luvusta Menneisyyden varjo:

“Herra Bilbo Reppulin toista katoamista puitiin Hobittilassa ja koko Konnussa vuosi ja päivä, ja se muistettiin vielä paljon kauemmin. Siitä tuli hobittilasten iltasatu; ja vähitellen Hullusta Reppulista, joka katosi ryminän ja leimauksen saattelemana ja palasi kulta- ja jalokivireppujen kanssa, tuli tarujen lempihahmo ja hän eli pitkään sen jälkeen kun kaikki todelliset tapahtumat olivat vaipuneet unhoon.”



Tarina Hullusta Reppulista


“Nyt pikkuväki nukkumaan! Tämä tarina ei ole sopiva herkille hobitinkorville.”

Hobittilasten tiivis ryhmä istui hievahtamatta paikoillaan. He olivat kuulleet tarinan monta kertaa ja tiesivät Heppulin aloittavan sen aina tuolla tavalla. Heppulin mielestä moinen aloitus viritti kuulijat sopivaan tunnelmaan ja loi vaikutelman, että läpituttu tarina olisi jännittävämpi kuin olikaan. Tunne siitä, että he olivat tekemässä jotain hieman kiellettyä ja uskaliasta, naulitsi hänen pienet kuulijansa paikoilleen ja takasi Heppulille kiitollisen yleisön. Kun kaiken kukkuraksi Minto Onkaloisen syntymäpäiväjuhlien kelpo tarjoilut takasivat Heppulille täyden vatsan, ei ilta oikeastaan olisi voinut olla parempi. Vanha Minto Onkaloinen oli elänyt jo pitempään kuin oli sopivaa kunnialliselle hobitille -ainakin tätä mieltä olivat hänen kunnialliset perijänsä. Juhlat olivatkin alkaneet hieman kireissä tunnelmissa, mutta kunnon ruoka ja juoma olivat tehneet tehtävänsä itse kunkin osalta. Heppuli huokaisi tyytyväisenä ja alkoi kertoa tarinaa Hullusta Reppulista.

Asuipa kerran, kauan sitten, kolossaan Hullu Reppuli.
Hän vilkas oli luonnoltaan ja utelias heppuli.

‘Heppuli’ oli Heppulin ihka itse keksimä sana, ja lapset rakastivat sitä. Siksi Heppulia kutsuttiinkin Heppuliksi. Hänen oikea nimensä oli Polo Pönkeli, mutta sitä harvat muistivat eikä Heppuli ainakaan tahtonut heitä siitä muistuttaa. Heppuli joutui tälläkin kertaa lausumaan ensimmäiset säkeet useampaan otteeseen, sillä lapset eivät koskaan kyllästyneet ‘utelias heppuli’ -kohtaan. He kikattivat ja huusivat “Uudestaan, uudestaan!”, kunnes Heppuli viimein heristi heille sormeaan. Suurin osa lapsista oli istunut kuuntelemassa Heppulia monet kerrat, ja he tiesivät hänen tapansa. Sormen heristäminen oli merkki vaieta, jotta tarina voisi jatkua. Heppuli puolestaan tiesi, että hänen versionsa Hullun Reppulin tarinasta oli paras kaikista. Toki oli edelleen elossa niitä, jotka väittivät muistavansa ‘oikean’ Hullun Reppulin ja hänen katoamistemppunsa -tai ainakin oli niitä, joiden tädin pikkuserkun isoäiti oli itse asiassa hyvin läheistä sukua Hobittilan Reppuleille ja tiesi paljon heikäläisten asioista. Heppulille oli samantekevää, oliko mitään Hullua Reppulia koskaan ollutkaan olemassa. Jos hän jotakin tiesi, niin ainakin sen, että hyvin kerrottu tarina oli kymmenen hataran muisteluksen arvoinen. Niin Heppuli jatkoi tarinaansa.

Vaan touhujansa seurasivat monet huolella;
hän usein kävi jopa Vuon väärällä puolella.
Hän tuttavuutta teki kera monien matkalaisten;
kääpiöiden, haltiain, ties minkä kummajaisten,
karmivien peikkojen ja kävelevien puiden;
ei liene ihme, että oli kummastuksena muiden!

Tässä vaiheessa Heppuli piti dramaattisen tauon ja antoi katseensa kiertää kuulijoidensa kasvoista kasvoihin. Hän totesi tyytyväisenä lasten haltioituneet ilmeet. Kävelevät puut olivat selvästi tehneet vaikutuksen. Heppuli oli erityisen ylpeä tästä viimeisimmästä lisäyksestään tarinaan; käveleviä puita ei joka Tonkelin tarinassa ollutkaan! Heppuli myhäili itsekseen. Hänen tämäniltainen yleisönsä oli mainio. Sen sijaan viime kuussa hän oli menettänyt hermonsa Holfast Tarhurin syntymäpäivillä. Holfastin pieni poika Harding oli osoittautunut sietämättömäksi kyselijäksi. Eikä poika ollut tyytynyt vain kyselemään, vaan hän oli keskeyttänyt koko ajan ja inttänyt, että Heppuli kertoi ihan väärin. Harding oli väittänyt, ettei Reppuli ollut hullu ensinkään, ja muuta yhtä typerää. Heppulille selvisi pian, ettei Mestari Samvaisin suvussa katsottu hyvällä hänen versiotaan Hullusta Reppulista. Yrittäessään selvittää (vain tunteakseen vihollisensa) heidän versionsa tarinasta Heppuli kuitenkin onnistui löytämään vain hajanaisia tarinan puolikkaita, joista jokainen kertoja piti mustasukkaisesti kiinni ainoana totuutena. Jääräpäinen yksimielisyys vallitsi ainoastaan siitä, ettei Reppuli ollut hullu. Jostain punaisesta kirjasta puhuttiin, mutta siinä vaiheessa Heppuli oli jo menettänyt mielenkiintonsa todettuaan vihollisen voimattomaksi hänen loistavan tarinankerrontansa edessä. Heppuli jatkoi.

Kerran sattui jotain, mitä tuskin moni arvaa.
Vaan annan vihjeen: siihen liittyy velhon partakarvaa!

Hobittilapset huudahtivat riemuissaan. Heppuli onnitteli itseään toisesta onnistuneesta lisäyksestä, mutta hätkähti samassa takaansa kuuluvaa kähisevää ääntä: “Minä muistan!”

Heppuli kääntyi nopeasti ympäri.
“Kas, vanha Eetu!” hän huudahti iloisesti, vaikka todellisuudessa oli kaikkea muuta kuin iloinen tuon vanhan kiusankappaleen ilmestymisestä. Jos Minto Onkaloinen olikin vanha, ei hänen ikävuosiensa määrästä voinut puhua samana päivänäkään kuin vanhan Eetun. Heppuli ei tiennyt, kuinka vanha hän todella oli, mutta epäili hänen jo uhkaavan Vanhan Tukin asemaa “vanhana” Tukina. Tuk oli Eetukin, Everard oikealta nimeltään. Kaiken säädyllisyyden mukaan hänen olisi pitänyt kuolla jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten, mutta hänpä itsepintaisesti kieltäytyi kuolemasta -ja katsoi ilmeisesti nyt asiakseen pilata Heppulin mainion illan. Heppuli muisteli kauhulla edellistä kertaa, jolloin Eetu oli sattunut paikalle hänen kertoessaan Hullusta Reppulista. Eetu oli alkanut jaaritella vanhoista asioista, jotka liittyivät (tai sitten eivät) Reppuliin ja tämän kuuluisaan katoamiseen. Epäonnistuttuaan vanhuksen puhetulvan vaientamisessa Heppuli oli ääntään korottaen jatkanut tarinaansa. Lasten huomio oli kuitenkin jakaantunut hänen ja Eetun kesken, sillä Eetun jorinat velhosta olivat saaneet lapset kiinnostumaan. Pian tuon illan jälkeen Heppuli oli lisännyt velhon omaan tarinaansa.

“Siellä oli ilotulitus. Se velho teki sen”, Eetu sanoi katsoen kaukaisuuteen. Heppuli kiristeli hampaitaan.
“Niin, minä olinkin juuri tulossa siihen.”

Tosi asiassa Heppulin tarinassa ei ollut ilotulitusta, mikä, kuten hän nyt tajusi, oli ratkaiseva puute. Hän huomasi, ettei enää ollut hobittilasten jakamattoman huomion kohde. Asialle oli tehtävä jotain ja pian.

“Kuulkaa!” Heppuli huusi. Lapset hätkähtivät ja kääntyivät taas katsomaan häntä. Heppuli ei tuhlannut hetkeäkään, vaan alkoi sopottaa nopeaan tahtiin:

PAMAUS! VÄLÄHDYS! Kesken kirkkaan päivän
katosi Reppuli jättäen jälkeensä vain savun häivän.
Jo siunailivat toiset kummallisia aikoja
ja syyksi moiseen epäilivät velhon taikoja.

“Sellaisia juhlia ei ole sen koommin nähtykään. Minä tanssin homppapomppaa nuoren Melilotin kanssa. Olin vielä poikanen itsekin, silloin sitä vielä jaksoi”, Eetu sanoi ja sai oitis hobittilasten katseet kääntymään puoleensa. Homppapomppa oli heidän mielestään jotain ennenkuulumattoman mielenkiintoista. Heppuli tunsi käsiensä hikoavan.
“Tehän jaksatte varsin hyvin edelleen”, Heppuli sanoi. Hänen äänensä kuulosti oudon kimeältä. Homppapomppa? Mitä ihmettä oli homppapomppa? Heppuli kirosi itseään ja sitten taas vanhaa Eetua. Hän korotti ääntään ja jatkoi tarinaansa pystymättä kääntämään katsettaan Eetun kumarasta hahmosta.

Niin Hullu Reppuli matkoihinsa suori
suuntanaan kaukomaan aarrevuori.
Vaan kauan häntä kuolleeksi luultiin,
ennen kuin kotiinsa palanneen kuultiin
mukanaan aarrearkkua monta,
se oli kerrassaan tavatonta!

Säkeistön loppua kohden Heppulin ääni muuttui kiihtymyksestä entistä kimeämmäksi. Hän tiesi, mitä nyt oli vääjäämättä tulossa.

Ja niin se tuli: “Se oli toisin päin.”

Heppuli kihisi raivosta. “Miten niin toisin päin?”

“Ensin oli aarre ja sitten katoaminen, niin se meni, hän vain katosi kesken kaiken -FIUUU- kuin maan nielemänä”, Eetu puhui kuin itsekseen, mutta joka ainoa pikku hobitti katsoa napitti häntä suu ammollaan. Että hän kehtaakin, Heppuli ajatteli. Fiuuu? Fiuuu?!? Heppuli oli äärettömän kateellinen siitä, ettei itse ollut keksinyt noin vangitsevaa ilmausta.
“Aarre ei voi olla ennen katoamista, siinä ei ole mitään järkeä”, Heppuli puuskahti. Hän ei voinut mitään itselleen, vaikka tiesikin kokemuksesta vanhuksen kanssa väittelemisen turhaksi.
“En minä siitä aarteesta sen kummemmin, tokko sitä oli olemassakaan, vaikka oli se kyllä vauras hobitti, se herra Reppuli. Sellaisia lahjojakin kun se antoi...”

Tämä alkoi olla liian paksua. Aarre oli oltava! Jokaisessa kunnon tarinassa oli aarre, ilman aarretta ei ollut mitään. Heppuli pihisi ja puhisi pystymättä saamaan sanaa suustaan.
“Sievä tyttö se Melilot, minä saatan hyvinkin tehdä siitä vaimon itselleni”, vanha Eetu sanoi yhtäkkiä. Se sai Heppulin viimein hieman tokenemaan. Hän päätti jättää mainitsematta, että Everard Tukin vaimo Melilot Rankkibuk oli kuollut kaksikymmentä vuotta sitten 103 vuoden soveliaassa iässä, ja jatkoi kuumeisesti tarinansa kertomista.

Oli Reppulin matka ollut täynnä vaaroja,
vuoria ja rotkoja ja oksanhaaroja,
ja kerrotaan että muutaman tovin
hän vietti jopa luona haltiahovin.

“Kyllä juu, se tunsi haltioita, tai niin ne puhuivat, tiedä sitten”, Eetu sanoi. “Mutta osa niistä lahjoista oli varmasti haltialahjoja tai ties mistä tuotuja, sellaisia ei ole nähtykään sen koommin...”
“Minulla on haltialahja!” huudahti silloin eräs pörröpäinen hobittilapsi ja heilutti kädessään omituista esinettä. Vanha Eetu käveli hitaasti lähemmäs, mutta Heppuli ehti ensin ja nappasi esineen lapsen kädestä.
“Tavallinen mathom”, hän tokaisi pyöriteltyään esinettä hetken käsissään. Se oli puinen ja selvästi siitä puuttui osia, jotka olivat luultavasti pudonneet vuosien varrella esineen kierrettyä hobitilta toiselle turhanpäiväisenä mathomina. Esineeseen oli myös kaiverrettu jotain. Heppuli osasi kyllä lukea, mutta vanhasta kaiverruksesta oli vaikea saada selvää. Hän oli melko varma, että siinä luki AASO. Sellainen ei koskaan tiennyt hyvää.

“Näitä! Juuri näitä siellä oli ja vaikka mitä muuta”, Eetu huudahti kumartuessaan tutkimaan esinettä Heppulin kädessä. Heppuli ei kyennyt ymmärtämään, miten vanhus saattoi edes nähdä esineen tihrusilmillään, mutta hänen pahimmat pelkonsa kävivät toteen Eetun seuraavan kommentin myötä: “Juu, niin on, siinä lukeekin se sama mitä minä muistan.”

Heppuli huomasi käsiensä tärisevän. “Siinä lukee AASO”, hän sanoi kireällä äänellä. Eetu katsoi ensimmäistä kertaa suoraan Heppuliin näyttäen siltä kuin olisi vasta nyt huomannut tämän olevan paikalla.
“Etkö sinä poika osaa lukea? LAAKSO siinä on, katso nyt vaikka itse.”
“Mitä se sitten muka tarkoittaa?” Heppuli kysyi ennen kuin onnistui estämään itseään. Eetu oli kuitenkin syventynyt taas tutkimaan esinettä eikä vaikuttanut kuulleen kysymystä. Heppuli työnsi esineen vanhuksen käteen ja kääntyi hämmentyneen yleisönsä puoleen. Hän avasi suunsa, mutta joutui pian sulkemaan sen. Lapset tuijottivat kyllä häntä, mutta tunnelma oli särkynyt. Heppuli ei enää edes muistanut, mihin oli tarinassaan jäänyt. Samassa yksi lapsista huudahti “FIUUU!”, jolloin yksi toisensa jälkeen muutkin innostuivat. “Ollaan homppapomppaa!” huusi toinen lapsi. Pian kaikki lapset kirmasivat hilpeästi kiljahdellen ympäriinsä jättäen hölmistyneen Heppulin kahdestaan vanhan Eetun kanssa.

“Odottakaa! En vielä edes päässyt lohikäärmeeseen asti!” Heppuli huusi epätoivoissaan lasten perään. Vain yksi lapsista kääntyi hetkeksi katsomaan Heppulia, mutta hyppelehti sitten tiehensä homppapomppaa hokien.

“Enää ei ole lohikäärmeitä”, vanha Eetu mutisi sormeillessaan edelleen omituista esinettä. Heppuli tuijotti häntä hetken silmät ymmyrkäisinä, kääntyi sitten kannoillaan ja poistui lähimpään majataloon miettimään, miten parhaiten saisi ilotulituksen, FIUUU:n ja homppapompan ujutettua Hullun Reppulin tarinaan.

Hän tuijotti alakuloisesti oluttuoppiaan ja huokaisi: “Ei ole lohikäärmeisiinkään enää luottaminen.”]]> <![CDATA[Turbo-Pascal]]> http://keskustelu.kontu.info/Turbo-Pascal Fri, 15 Mar 2013 17:30:26 +0200 http://keskustelu.kontu.info/Turbo-Pascal Pääsinpäs täälläkin mainostaa bändimme uusia biisejä, jotka julkaisimme taannoin.
Turbo-Pascal on lukiolaisbändi ja soitamme ns. Groove hard rockia. Demossa omaksi kappaletta, magic keys of my moped ja after all this time. Käykää samalla katsomassa keikkamme laamojen yö - tapahtumassa.

After all this time
Magic keys of my moped

Antakaa palautetta, risuja sekä ruusuja!]]> Pääsinpäs täälläkin mainostaa bändimme uusia biisejä, jotka julkaisimme taannoin.
Turbo-Pascal on lukiolaisbändi ja soitamme ns. Groove hard rockia. Demossa omaksi kappaletta, magic keys of my moped ja after all this time. Käykää samalla katsomassa keikkamme laamojen yö - tapahtumassa.

After all this time
Magic keys of my moped

Antakaa palautetta, risuja sekä ruusuja!]]> <![CDATA[Tolkien-lukupäivä 25.3.2013]]> http://keskustelu.kontu.info/Tolkien-lukup%C3%A4iv%C3%A4_25_3_2013 Wed, 13 Mar 2013 16:55:23 +0200 http://keskustelu.kontu.info/Tolkien-lukup%C3%A4iv%C3%A4_25_3_2013
Tolkien Societyn sivuilla ei ole näkynyt mitään tietoja kansainvälisestä teemasta, joten ilmeisesti sellaista ei ole luvassa lainkaan. Mikäs sen mukavampaa, voimme aivan itse keksiä teeman tai vaikka eri teemoja eri paikkakunnille.

Lukupäivän viikonpäivä lienee maanantai, joten kirjastot ja kirjakaupat ynnä muut mahdolliset tapahtumapaikat ovat auki.

Kertokaapa nyt, onko jotakin tekeillä?]]>
Tolkien Societyn sivuilla ei ole näkynyt mitään tietoja kansainvälisestä teemasta, joten ilmeisesti sellaista ei ole luvassa lainkaan. Mikäs sen mukavampaa, voimme aivan itse keksiä teeman tai vaikka eri teemoja eri paikkakunnille.

Lukupäivän viikonpäivä lienee maanantai, joten kirjastot ja kirjakaupat ynnä muut mahdolliset tapahtumapaikat ovat auki.

Kertokaapa nyt, onko jotakin tekeillä?]]> <![CDATA[No pain, no gain.]]> http://keskustelu.kontu.info/No_pain%2C_no_gain Sun, 10 Mar 2013 16:05:56 +0200 http://keskustelu.kontu.info/No_pain%2C_no_gain Sain tälläsen pienen idean kirjottaa vähän rankemmasta aiheesta kuin syöpä. Lueskelin tossa äsken kaikenlaisista erilaisista syövistä ja mieleeni juolahti että voisin kirjoittaa fiktiivisen tarinan aiheesta.

No pain, no gain

Herään aamulla siihen kun auringon valo heijastuu kaihtimien välistä suoraan sängylleni. Näin ihaninta unta, unta siitä että olin terve, ja että pystyin elämään täysin normaalia elämää. Ajatus siitä sai kylmänväreet menemään pitkin selkääni. Kuulen kun huoneeni ovi avautuu, siinä samassa tajuan taas, että vieressäni raksuttava kipupumppu työntää elimistööni kokoajan vahvoja kipulääkkeitä. Hoitaja astuu huoneeseeni, ja toivottaa hyvää huomenta. Hän nostaa minut istumaan sängyn avulla. Vihaan sairaalasängyn moottorin ääntä. Joka kerta tuo ääni saa minut voimaan pahoin, ei fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Hoitaja asettaa aamupala tarjottimen sänkyni laitojen väliin asetetulle pöydälle. Ikävöin kotiruokaa, sitä hyvää ruokaa jota äitini aina teki minulle, silloin kun olin terve. Sairaalaruoka ei ollut parhaimmastapäästä, vaikka en sitä paljoa pystynytkään syömään, sillä vahva lääkitys aiheutti ikäviä sivu- ja yhteisvaikutuksia. Hoitaja kehoittaa minua syömään reippaasti jotta jaksaisin. Syön väkisin aamupalani loppuun, jotta hoitaja lähtisi huoneestani. Halusin vain olla yksin.

Oli jo miltein iltapäivä, kun pikkuveljeni tuli äitini kanssa käymään sairaalassa katsomassa minua. En pysty edes ajattelemaan, miltä äidistä tuntuu, kun hänen vasta 16 vuotias tyttönsä makaa sairaalassa kärsien imusolmukesyövästä. Tai entä vasta viisi vuotias pikkuveli, joka ihmettelee miksi siskolla ei ole hiuksia, tai että miksi sisko makaa sairaalassa, eikä ole kotona leikkimässä hänen kanssaan. Äitini astuu sisään huoneeseeni pikkuveljeni kannoillaan. Hän hymyilee herttaisesti, juuri niinkuin hän aina hymyilee. Äiti istahtaa sänkyni viereen ja pikkuveljeni kiipeää äidin sylin kautta sängylleni. Hymyilen, tuntuu heti paremmalta, vaikka tosiasia onkin niin, että minulla on kipuja, aivan kamalia kipuja joiden takia saan kokoajan suonensisäisesti erittäin vahvoja kipulääkkeitä. Äiti kyselee vointiani ja kerron totuuden. Pikkuveli tutkiskelee kättäni myöten menevää tippaletkua. Kerron hänelle mitä se tekee, vaikka tuskin hän siitä mitään ymmärtääkään. Rupattelemme äidin kanssa pitkän tovin niistä näistä, ja naureskelemme pikkuveljeni kysymyksille. Samalla kirpaisee pikkuveljeni tietämättömyys koko asiasta, hän on vasta lapsi, ei hän käsitä syöpää samalla tavalla kuin aikuiset. Äiti on kertonut hänelle, että siskolla on paha syöpä jonka takia hän ei voi olla kotona, koska kotona hän ei saisi tarpeeksi apua. Tietenkin viisi vuotias veljeni ilmoitti heti, että hän olisi kyllä valmis auttamaan vaikka 24 tuntia vuorokaudessa jos tarvitsisi. Vaihdoimme äidinkanssa vielä muutamat asiat minulle lähipäivinä tehtävästä kantasolusiirrosta. Pyysin että äiti tulisi minun tuekseni koska pelkään, pelkään yksin jäämistä. Äiti antaa minulle suukon poskelle ja toivottaa hyvää yötä, veli sen sijaan vain halaa ja kertoo kuinka paljon rakastaa minua. Kyyneleet kihahtavat silmiini kun katson heidän poistuvan huoneestani. Käännän kylkeäni ja jään odottamaan hoitajia.

Herään taas kipuihini. Miksei tämä voi loppua? Kuka päättää siitä kenen täytyy taistella elämästä? Mielialani on maassa. En jaksa edes jutella, saatikka vastata hoitajien ainaisiin kysymyksiin siitä, että sattuuko minuun. Eikö ne muka näe? Kärsin. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että tänään saan kantasolusiirron. Tietenkään sen toimivuudesta ei ole varmuutta. Mutta haluan uskoa niin että se toimisi. Haluan alkaa taas elämään normaalia elämää. Lähteä kavereideni kanssa ulos iltaisin, enkä vain maata kuukaudenpäiviä sairaalassa syöpäosastolla. Vihdoin hoitajat saapuvat hakemaan minua kantasolusiirtoa varten. Äiti on vierelläni ja pitää kädestäni kiinni. Saan nukutusainetta. Silmäluomeni alkavat tuntua painavilta. Näen äidin sanovan jotain, mutta en kuule mitä hän sanoo. Korvissani humisee ja näkö alkaa olla sumea. Luomeni painautuvat kiinni, tunnen kuinka äidin lämmin kosketus kättäni vasten hellittää.

Havahdun heräämöstä. Äiti on yhä vierelläni ja hymyilee minulle hellästi. Tunnen hänen käden kädessäni. Pääni tuntuu painavalta ja tunnen oloni erittäin sekavaksi. Ymmärrän kuitenkin mitä hoitajat puhuvat sänkyni toisella puolella. He sanovat että siirto on onnistunut, mutta varmuutta toimivuudesta ei ole. Nyt joudun olemaan eristyksissä infektioriskin takia. Ei se minua vaivaa. Haluan vain uskoa siihen että solusiirto on onnistunut, tai että edes kipuni hellittävät. Toivossa on hyvä elää, mutta elämä tuntuu nyt lähinnä peliltä. Tietäisinpä kuka tätä peliä pelaa. Miksi minä olen osa tätä sairasta juttua. Mielialani vaihtelee rajusti. Tässä ei ole enään mitää järkeä. Haluan vain sulkea silmäni ja herätä tästä painajaisesta.

Kaksi viikkoa on kulunut solusiirrosta, ja kipuni ovat hellittäneet huomattavasti. Lääkäri ilmoitti että syövästä ei näkynyt enää merkkiäkään. Taistelu syöpää vastaan oli voitettu. Olen innoissani, sillä tänään saan unohtaa tämän sairaalan karkean hajun. Pääsen kotiin lomille. Saan elää vihdoinkin normaalia elämää. Nyt näyttää siis siltä että solusiirto toimii. Pääsen halaamaan pikkuveljeäni ja syömään äitini herkullisia ruokia. Olen odottanu tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Äitini tulee hakemaan minua huoneestani ja kysyy olenko valmis lähtemään kotiin. En ole koskaan ollut mistään niin varma. Suorastaan juoksin halki osastoni lävitse. Vapaus häämötti tuon oven takana! Kiiruhdin ovelle ja tempaisin oven auki. Kuulin äitini naurahtavan ja käännyin katsomaan häntä samalla, kun nykäisin keuhkoni täyteen raitista kevät ilmaa. Näin äidin silmäkulmissa onnen kyyneleet.

Kotona kaikki tuntui euforiselta. Jouduin pyytämään veljeäni nipistämään minua, ja kertomaan että tämä ei ole unta. Veljeni teki työtä käskettyä ja totesin että tämä oli totta. Riensin yläkertaan huoneeseeni, se oli juuri siinä samassa kaaoksessa mihin se oli jäänyt, kun jouduin osastolle. Huokaisin ja aloitin siivoamaan huonettani. Veljeni katsoi ihmetellen touhuani. Hän kysyi minulta jotakin, mutta olin niin tohkeissani kotona olemisesta, ja siitä että sain olla omassa huoneessani joka ei haissut sairaalalle. Havahduin siihen kun joka hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Veljeni hyppäsi selkääni ja ilmoitti että nyt on aika mennä leikkimään hänen kanssaan. Mikäs siinä tokaisin, olin niin onnellinen että olisin vaikka suostunut leikkimään kotia hänen kanssaan.

Päivät kuluivat kotona nopeasti. Tilani oli laskenut huomattavasti. Minua heikotti ja oksetti lähes joka päivä, mutta en uskaltanut sanoa äidilleni saatikka veljelleni mitään. En halunnut pilata äidin onnea. Pelkäsin että syöpäni on uusiutunut. Miten voi olla mahdollista, että juuri kun selviää ja luulee voittavansa, tulee väkisin hävityksi? Pelottaa, mutta piilotan pelkoni. Näyttelen että voin oikein hyvin.

Muutama päivä eteenpäin ja kipuni ovat taas muuttuneet sietämättömiksi. En pysty kävelemään. Makaan vain sängyssäni. Ajattelen, että tämäkin on parempi kuin se, että joutuisin sairaalaan osastolle takaisin. Äitini on ollut jo huolissaan muutaman päivän, kun olen vain maannut sängyssäni. Äiti astuu huoneeseeni, ja näen kuinka kauhistuneelta hän näyttää nähdessään minut. Hätäännyn, en halunnut takaisin osastolle. Alan itkemään. Itken niin paljon, että en miltein saa henkeä. Äiti kiiruhtaa istumaan sängylleni ja huomaan, että hänkin itkee. Kuulen kuinka veljeni kiiruhtaa rappuset ylös huoneeseeni. Hän pysähtyy kuin seinään huomatessaan äidin ja minun itkevän. Hän on hämillään eikä tiedä mitä tehdä, hänenkin silmistään alkavat kyyneleet valua. Äiti nappaa veljeni syliinsä, ja lohduttaa tätä. Samalla hän soittaa minulle apua.

Huomaan taas olevani osastolla. Tälläkertaa olisi selvää etten pääsisi enään kotiin. Sain elämäni kortit, ja ilmeisesti luoja ei ole suonut minulle vaihtokortteja. Lääkäri ilmaantui huoneeseeni juteltuaan äitini kanssa. Ihmettelen miksi äiti ei tullut lääkärin perässä luokseni. Huomaan lääkärin ilmeen olevan jotenkin kolkko. Hänellä oli siis huonoja uutisia. En aivan ymmärtänyt sitä kaikkea. Mutta minun olisi vain hyväksyttävä se. Sain elinaikaa vain muutaman viikon. Tätäkö tämä nyt olisi? Kuolen ennenkuin ehdin täyttää edes kaksikymmentä. En osannut enää pelätä. Tiesin että minua odotettaisiin taivaassa, tiesin että isäni odottaisi siellä. Isä oli kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa vähän ennenkuin selvisi, että minulla on syöpä. Huoneeni ovi kolahti auki, äiti astui huoneeseeni itkuisena. Hän sanoi olevansa pahoillaan. Kerroin, että ei hänellä olisi mitään syytä olla pahoillaan. Ei minun sairastuminen hänen syytänsä ollut. Kaikkien on vain pelattava elämänsä niillä korteilla kuin on saanut, ja nämä olivat minun korttini. Äiti halasi minua pitkään ja kuiskasi korvaani lalun, jota hän aina lauloi minulle kun olin pieni;
"Nuku nuku lapseni, sä kaunis kuin enkeli. Ei mitään oo niin painavaa, jota sinä et jaksaisi harteillasi kantaa. Olet mulle rakkahin' kai tiedät sinä sen".

Äiti irrotti otteensa ja käveli huoneestani pois. Itkin taas. Minuun sattuu. Minuun sattuu kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kärsin niin paljon, että miltei kiljuin kivusta. Halusin pian pois. En halua enää kärsiä yhtään. Minua alkoi pelottaa kauheasti. Pelko siitä, että en näkisi äitiä, tai veljeäni enää koskaan. En tulisi koskaan näkemään pikkuveljeni ensimmäisiä koulupäiviä. En olisi pikkuveljeni rippijuhlissa. En näkisi veljeni ensimmäistä tyttöystävää. Tajusin että minulta jää suuri osa elämästä näkemättä. Minun oli hyväksyttävä se, mutta miten? Miten kukaan voi hyväksyä tälläistä?


Viikot kuluivat. Voin huonosti. Tai oikeastaan voin erittäin kamalasti. En jaksanut puhua. Huoneessa oli hento valaistus. Tässäkö se nyt olisi? Seisoin kuoleman edessä. Silmäni olivat hämärtyneet. Ne eivät tahtoneet enää pysyä auki. Tunsin kuitenkin etten ollut yksin. Äiti piti minua kädestä kiinni, samoin pikkuveljeni. Kuulin kaukaista puheensorinaa. Tajusin että se oli veljeni, joka yritti herätellä minua. Kuulin heikosti äitini itkevän. Olin siis puoliksi tajuttomassa tilassa. Veljeni painoi päänsä vatsalleni ja alkoi itkeä. Tunsin pikkuhiljaa ruumiini tuntuvan kevyemmältä. En tajunnut enää missä olin. Silmäni painuivat kiinni. Näin kirkkaan valon. Valon päässä isäni seisoi. Tiesin että olin turvassa. Kipuni olivat poissa. Tiesin, että en ollut enää maallisessa elämässä. Olin poissa, isäni luona elämänjälkeisessä elämässä. Hävisin taistelun syöpää vastaan. Nyt vain odotan pitkän ajan, että perheeni saapuu luokseni, ja että voimme kaikki olla onnellisia yhdessä, ilman syöpää.]]> Sain tälläsen pienen idean kirjottaa vähän rankemmasta aiheesta kuin syöpä. Lueskelin tossa äsken kaikenlaisista erilaisista syövistä ja mieleeni juolahti että voisin kirjoittaa fiktiivisen tarinan aiheesta.

No pain, no gain

Herään aamulla siihen kun auringon valo heijastuu kaihtimien välistä suoraan sängylleni. Näin ihaninta unta, unta siitä että olin terve, ja että pystyin elämään täysin normaalia elämää. Ajatus siitä sai kylmänväreet menemään pitkin selkääni. Kuulen kun huoneeni ovi avautuu, siinä samassa tajuan taas, että vieressäni raksuttava kipupumppu työntää elimistööni kokoajan vahvoja kipulääkkeitä. Hoitaja astuu huoneeseeni, ja toivottaa hyvää huomenta. Hän nostaa minut istumaan sängyn avulla. Vihaan sairaalasängyn moottorin ääntä. Joka kerta tuo ääni saa minut voimaan pahoin, ei fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Hoitaja asettaa aamupala tarjottimen sänkyni laitojen väliin asetetulle pöydälle. Ikävöin kotiruokaa, sitä hyvää ruokaa jota äitini aina teki minulle, silloin kun olin terve. Sairaalaruoka ei ollut parhaimmastapäästä, vaikka en sitä paljoa pystynytkään syömään, sillä vahva lääkitys aiheutti ikäviä sivu- ja yhteisvaikutuksia. Hoitaja kehoittaa minua syömään reippaasti jotta jaksaisin. Syön väkisin aamupalani loppuun, jotta hoitaja lähtisi huoneestani. Halusin vain olla yksin.

Oli jo miltein iltapäivä, kun pikkuveljeni tuli äitini kanssa käymään sairaalassa katsomassa minua. En pysty edes ajattelemaan, miltä äidistä tuntuu, kun hänen vasta 16 vuotias tyttönsä makaa sairaalassa kärsien imusolmukesyövästä. Tai entä vasta viisi vuotias pikkuveli, joka ihmettelee miksi siskolla ei ole hiuksia, tai että miksi sisko makaa sairaalassa, eikä ole kotona leikkimässä hänen kanssaan. Äitini astuu sisään huoneeseeni pikkuveljeni kannoillaan. Hän hymyilee herttaisesti, juuri niinkuin hän aina hymyilee. Äiti istahtaa sänkyni viereen ja pikkuveljeni kiipeää äidin sylin kautta sängylleni. Hymyilen, tuntuu heti paremmalta, vaikka tosiasia onkin niin, että minulla on kipuja, aivan kamalia kipuja joiden takia saan kokoajan suonensisäisesti erittäin vahvoja kipulääkkeitä. Äiti kyselee vointiani ja kerron totuuden. Pikkuveli tutkiskelee kättäni myöten menevää tippaletkua. Kerron hänelle mitä se tekee, vaikka tuskin hän siitä mitään ymmärtääkään. Rupattelemme äidin kanssa pitkän tovin niistä näistä, ja naureskelemme pikkuveljeni kysymyksille. Samalla kirpaisee pikkuveljeni tietämättömyys koko asiasta, hän on vasta lapsi, ei hän käsitä syöpää samalla tavalla kuin aikuiset. Äiti on kertonut hänelle, että siskolla on paha syöpä jonka takia hän ei voi olla kotona, koska kotona hän ei saisi tarpeeksi apua. Tietenkin viisi vuotias veljeni ilmoitti heti, että hän olisi kyllä valmis auttamaan vaikka 24 tuntia vuorokaudessa jos tarvitsisi. Vaihdoimme äidinkanssa vielä muutamat asiat minulle lähipäivinä tehtävästä kantasolusiirrosta. Pyysin että äiti tulisi minun tuekseni koska pelkään, pelkään yksin jäämistä. Äiti antaa minulle suukon poskelle ja toivottaa hyvää yötä, veli sen sijaan vain halaa ja kertoo kuinka paljon rakastaa minua. Kyyneleet kihahtavat silmiini kun katson heidän poistuvan huoneestani. Käännän kylkeäni ja jään odottamaan hoitajia.

Herään taas kipuihini. Miksei tämä voi loppua? Kuka päättää siitä kenen täytyy taistella elämästä? Mielialani on maassa. En jaksa edes jutella, saatikka vastata hoitajien ainaisiin kysymyksiin siitä, että sattuuko minuun. Eikö ne muka näe? Kärsin. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että tänään saan kantasolusiirron. Tietenkään sen toimivuudesta ei ole varmuutta. Mutta haluan uskoa niin että se toimisi. Haluan alkaa taas elämään normaalia elämää. Lähteä kavereideni kanssa ulos iltaisin, enkä vain maata kuukaudenpäiviä sairaalassa syöpäosastolla. Vihdoin hoitajat saapuvat hakemaan minua kantasolusiirtoa varten. Äiti on vierelläni ja pitää kädestäni kiinni. Saan nukutusainetta. Silmäluomeni alkavat tuntua painavilta. Näen äidin sanovan jotain, mutta en kuule mitä hän sanoo. Korvissani humisee ja näkö alkaa olla sumea. Luomeni painautuvat kiinni, tunnen kuinka äidin lämmin kosketus kättäni vasten hellittää.

Havahdun heräämöstä. Äiti on yhä vierelläni ja hymyilee minulle hellästi. Tunnen hänen käden kädessäni. Pääni tuntuu painavalta ja tunnen oloni erittäin sekavaksi. Ymmärrän kuitenkin mitä hoitajat puhuvat sänkyni toisella puolella. He sanovat että siirto on onnistunut, mutta varmuutta toimivuudesta ei ole. Nyt joudun olemaan eristyksissä infektioriskin takia. Ei se minua vaivaa. Haluan vain uskoa siihen että solusiirto on onnistunut, tai että edes kipuni hellittävät. Toivossa on hyvä elää, mutta elämä tuntuu nyt lähinnä peliltä. Tietäisinpä kuka tätä peliä pelaa. Miksi minä olen osa tätä sairasta juttua. Mielialani vaihtelee rajusti. Tässä ei ole enään mitää järkeä. Haluan vain sulkea silmäni ja herätä tästä painajaisesta.

Kaksi viikkoa on kulunut solusiirrosta, ja kipuni ovat hellittäneet huomattavasti. Lääkäri ilmoitti että syövästä ei näkynyt enää merkkiäkään. Taistelu syöpää vastaan oli voitettu. Olen innoissani, sillä tänään saan unohtaa tämän sairaalan karkean hajun. Pääsen kotiin lomille. Saan elää vihdoinkin normaalia elämää. Nyt näyttää siis siltä että solusiirto toimii. Pääsen halaamaan pikkuveljeäni ja syömään äitini herkullisia ruokia. Olen odottanu tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Äitini tulee hakemaan minua huoneestani ja kysyy olenko valmis lähtemään kotiin. En ole koskaan ollut mistään niin varma. Suorastaan juoksin halki osastoni lävitse. Vapaus häämötti tuon oven takana! Kiiruhdin ovelle ja tempaisin oven auki. Kuulin äitini naurahtavan ja käännyin katsomaan häntä samalla, kun nykäisin keuhkoni täyteen raitista kevät ilmaa. Näin äidin silmäkulmissa onnen kyyneleet.

Kotona kaikki tuntui euforiselta. Jouduin pyytämään veljeäni nipistämään minua, ja kertomaan että tämä ei ole unta. Veljeni teki työtä käskettyä ja totesin että tämä oli totta. Riensin yläkertaan huoneeseeni, se oli juuri siinä samassa kaaoksessa mihin se oli jäänyt, kun jouduin osastolle. Huokaisin ja aloitin siivoamaan huonettani. Veljeni katsoi ihmetellen touhuani. Hän kysyi minulta jotakin, mutta olin niin tohkeissani kotona olemisesta, ja siitä että sain olla omassa huoneessani joka ei haissut sairaalalle. Havahduin siihen kun joka hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Veljeni hyppäsi selkääni ja ilmoitti että nyt on aika mennä leikkimään hänen kanssaan. Mikäs siinä tokaisin, olin niin onnellinen että olisin vaikka suostunut leikkimään kotia hänen kanssaan.

Päivät kuluivat kotona nopeasti. Tilani oli laskenut huomattavasti. Minua heikotti ja oksetti lähes joka päivä, mutta en uskaltanut sanoa äidilleni saatikka veljelleni mitään. En halunnut pilata äidin onnea. Pelkäsin että syöpäni on uusiutunut. Miten voi olla mahdollista, että juuri kun selviää ja luulee voittavansa, tulee väkisin hävityksi? Pelottaa, mutta piilotan pelkoni. Näyttelen että voin oikein hyvin.

Muutama päivä eteenpäin ja kipuni ovat taas muuttuneet sietämättömiksi. En pysty kävelemään. Makaan vain sängyssäni. Ajattelen, että tämäkin on parempi kuin se, että joutuisin sairaalaan osastolle takaisin. Äitini on ollut jo huolissaan muutaman päivän, kun olen vain maannut sängyssäni. Äiti astuu huoneeseeni, ja näen kuinka kauhistuneelta hän näyttää nähdessään minut. Hätäännyn, en halunnut takaisin osastolle. Alan itkemään. Itken niin paljon, että en miltein saa henkeä. Äiti kiiruhtaa istumaan sängylleni ja huomaan, että hänkin itkee. Kuulen kuinka veljeni kiiruhtaa rappuset ylös huoneeseeni. Hän pysähtyy kuin seinään huomatessaan äidin ja minun itkevän. Hän on hämillään eikä tiedä mitä tehdä, hänenkin silmistään alkavat kyyneleet valua. Äiti nappaa veljeni syliinsä, ja lohduttaa tätä. Samalla hän soittaa minulle apua.

Huomaan taas olevani osastolla. Tälläkertaa olisi selvää etten pääsisi enään kotiin. Sain elämäni kortit, ja ilmeisesti luoja ei ole suonut minulle vaihtokortteja. Lääkäri ilmaantui huoneeseeni juteltuaan äitini kanssa. Ihmettelen miksi äiti ei tullut lääkärin perässä luokseni. Huomaan lääkärin ilmeen olevan jotenkin kolkko. Hänellä oli siis huonoja uutisia. En aivan ymmärtänyt sitä kaikkea. Mutta minun olisi vain hyväksyttävä se. Sain elinaikaa vain muutaman viikon. Tätäkö tämä nyt olisi? Kuolen ennenkuin ehdin täyttää edes kaksikymmentä. En osannut enää pelätä. Tiesin että minua odotettaisiin taivaassa, tiesin että isäni odottaisi siellä. Isä oli kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa vähän ennenkuin selvisi, että minulla on syöpä. Huoneeni ovi kolahti auki, äiti astui huoneeseeni itkuisena. Hän sanoi olevansa pahoillaan. Kerroin, että ei hänellä olisi mitään syytä olla pahoillaan. Ei minun sairastuminen hänen syytänsä ollut. Kaikkien on vain pelattava elämänsä niillä korteilla kuin on saanut, ja nämä olivat minun korttini. Äiti halasi minua pitkään ja kuiskasi korvaani lalun, jota hän aina lauloi minulle kun olin pieni;
"Nuku nuku lapseni, sä kaunis kuin enkeli. Ei mitään oo niin painavaa, jota sinä et jaksaisi harteillasi kantaa. Olet mulle rakkahin' kai tiedät sinä sen".

Äiti irrotti otteensa ja käveli huoneestani pois. Itkin taas. Minuun sattuu. Minuun sattuu kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kärsin niin paljon, että miltei kiljuin kivusta. Halusin pian pois. En halua enää kärsiä yhtään. Minua alkoi pelottaa kauheasti. Pelko siitä, että en näkisi äitiä, tai veljeäni enää koskaan. En tulisi koskaan näkemään pikkuveljeni ensimmäisiä koulupäiviä. En olisi pikkuveljeni rippijuhlissa. En näkisi veljeni ensimmäistä tyttöystävää. Tajusin että minulta jää suuri osa elämästä näkemättä. Minun oli hyväksyttävä se, mutta miten? Miten kukaan voi hyväksyä tälläistä?


Viikot kuluivat. Voin huonosti. Tai oikeastaan voin erittäin kamalasti. En jaksanut puhua. Huoneessa oli hento valaistus. Tässäkö se nyt olisi? Seisoin kuoleman edessä. Silmäni olivat hämärtyneet. Ne eivät tahtoneet enää pysyä auki. Tunsin kuitenkin etten ollut yksin. Äiti piti minua kädestä kiinni, samoin pikkuveljeni. Kuulin kaukaista puheensorinaa. Tajusin että se oli veljeni, joka yritti herätellä minua. Kuulin heikosti äitini itkevän. Olin siis puoliksi tajuttomassa tilassa. Veljeni painoi päänsä vatsalleni ja alkoi itkeä. Tunsin pikkuhiljaa ruumiini tuntuvan kevyemmältä. En tajunnut enää missä olin. Silmäni painuivat kiinni. Näin kirkkaan valon. Valon päässä isäni seisoi. Tiesin että olin turvassa. Kipuni olivat poissa. Tiesin, että en ollut enää maallisessa elämässä. Olin poissa, isäni luona elämänjälkeisessä elämässä. Hävisin taistelun syöpää vastaan. Nyt vain odotan pitkän ajan, että perheeni saapuu luokseni, ja että voimme kaikki olla onnellisia yhdessä, ilman syöpää.]]>