Keltaista vaahtoa. Tölkkejä. Pätkä sinistä narua. Rispaantunutta. Lokkeja. Kengät kastuvat. Kiviä. Lapset heittelevät. Housut haisevat pinttyneeltä virtsalta, kun hän partaisena mainoslippalakissaan raahustaa pitkin rantaa. Teollisuussataman valot paistavat torneissa kirkkaina lahden toisella puolella.

Hullu herra Morrison.

Pitkä parta ja koira.

Laiha käsi joka ottaa tytöstä kiinni. Likistää vasten ja sillä toisella kädellä silittää tukkaa, hyväilee kasvoja. Voit kirkua minkä jaksat, potkia ja purra, mutta hullulla on hullun voimat eikä hän päästä ennen kuin joku tulee ja irroittaa hänet.

Kivi kimpoaa punaisesta lakista ja osuu koiraan. Se ulvahtaa kimeästi. Hullu kääntyy ympäri ja katsoo rähmivillä silmillään. Suusta purkautuu paksua örinää ja kirouksia, joista ei saa enää mitään selvää. Hän ottaa muutaman juoksuaskeleen kohti kiusaajiaan, mutta tahmeanmärkä santa kaataa miehen rakkolevän ja verkonriekaleiden sekaan. Vaaleatukkainen tyttö heittää vielä säilykehedelmätölkin, sen jälkeen lapset lähtevät.

Hullu herra Morrison ei koskaan pyydä itselleen suupalaakaan. Elleivät ihmiset anna pyytämättä, hän lähtee pois nälkäisenä; mutta koiralleen hän pyytää. Koira on musta ja lyhytturkkinen kaita otus, ei juuri kauniimpi kuin isäntänsä. Se seuraa miestä minne vain. Sillä ei ole nimeä.

Lapset avaavat repun ja kaivavat esiin voileivät ja limsat. Heilläkin on koira. Sillä on oikea nimi jota se tottelee. Se istuu kun käsketään ja suojelee uskollisesti emäntäänsä. Sillä on aina osansa herkuista, jotka vaalea tyttö järjestelee huovan päälle. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. He viettävät kesälomaansa ja pyöräilevät pitkin maaseutua.

Mies etsii nuorikkoaan, Annieta. Fairfax Morrison oli joskus kaunis älykäs mies, ja hänellä oli loistavat tulevaisuuden toiveet. Hän nai suloisen vaalean Anniensa, mutta tyttö kuoli muutama viikko häiden jälkeen. Morrison ei koskaan palannut ennalleen. Luulee, että Annie piilottelee ja että hän itse on yhä sama nuorukainen, joka etsii kujeilevaa tyttöään. Hän luulee nuoria tyttöjä Anniekseen ja siksi tarttuu kiinni ja koskettelee syntymämerkin punaamalla kädellään.

Vanhin lapsista, poika, katselee joululahjaksi saamillaan kiikareilla miestä ja koiraa. Piskin suusta valuu kuolaa, kun se lipaisee isäntänsä kättä. Sitä punaista. Poika kiljahtaa vastenmielisyyttään ja sitten naurahtaa. Muut tulevat katsomaan. Vaalea tyttö värähtää katsoessaan miestä. Hän muistaa muutaman nöyryyttävän ja tuskaisen sekunnin hullun löyhkäävässä syleilyssä, käden vaeltelemassa kultaisissa kiharoissa.

He ovat punoneet juonen. He houkuttelevat hullun herra Morrisonin ansaan. Syötiksi laitetaan tumma, rohkeampi tyttö. Morrison näkee vain kauniin viekoittelevan Anniensa ja astuu epäröimättä vajaan, jonne lapset hänet telkeävät.

Kun virkapukuiset poliisit saapuvat vajan luo ja avaavat oven, syöksyy hullun pikimusta koira ovesta kuin helvetinhurtta, näykkäisee yhtä lapsista ja törmää päin poliisimiestä. Lapsien koira haukkuu sivusta kun poliisi lopettaa hullun koiran. Hullu itse talutetaan autoon, hän katselee ikkunasta mustaa kasaa kun auto kaartaa tielle.

Siniseksi muuttunut taivas koreilee neuvokkaiden lasten yllä, jotka kertovat seikkailustaan ystävälliselle poliisimiehelle.

____________________________________________________
Tässä lainaillaan häpeämättömästi eräitä teoksia. Saatte itse pohtia mitä. Tämä on sormiharjoitus ja kuulisin mielelläni kommentteja.



<i>Nerwen yhdisti kaksi peräkkäistä viestiä.</i>

[hide]Kerron sittenkin lainatut kohteet. Toinen on tietenkin Blytonin viisikot ja toinen L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla.[/hide]

Minä tykkäsin. Vaikka alku sai minut vähän hämilleen, oli muu teksti kiintoisasti kirjoitettu ja mielenkiinto pysyi yllä.

Kokeile lisää, Pikku Myy. ^__^

(ps. En älynnyt niitä lainauksia mutta tuskinpa se haittaa.. )

Minä kyllä tunnistin erään lainauksen! Muutenkin tämä ei ollut kovin omaperäinen, mutta mukavasti kirjoitettu. Itseäni välillä ärsyttää vajaat lauseet, joissa ei ole verbiä, mutta kun se on näin hyvin kirjoitettu, se muuttuu heti mukavammaksi (vai mukavemmaksi?!). Tosin se alkoi harveta loppua kohden...? Kuitenkin, juoni oli suloinen ja mielenkiintoinen, jota olisi voinut hieman laajentaa. En minä kai muuta osaa sanoa, kuin että loppua kohden tyyli hieman muuttui, eikä sitä ollut enää niin helppo lukea. Miksi muuten hullu herra Morrison joutui poliisien matkaan? Ja miksi koiria tapetaan niin paljon kirjallisuudessa?

Kokeile vain lisää siis.